maanantai 1. helmikuuta 2016

Tapahtui Niinisalossa kesällä 1942

Ultra (1 / 2016) julkaisi Kissankello-kolumnin, jossa käsittelen ufoilmiötä. Näyttäisi siltä, että aihe on kokenut uuden tulemisen, sillä kiinnostus on selvästi lisääntynyt myös tutkijoiden keskuudessa.

Merkillinen tapahtuma alkoi, kun Kankaanpään Niinisalossa radanvarressa varuskunnan läheisyydessä tiellä kävelivät toisiaan vastaan 9-vuotias kylässä asuva tyttö ja vieras nainen. Tyttö oli palaamassa kotiin vietyään lehmiä laitumelle.

Kohti Jeesuksen syntymäaikaa

Yksi vaikuttavimmista ufotapauksista, minkä tiedän, on kesältä 1942. Kaikki alkoi, kun Kankaanpään Niinisalossa radanvarressa varuskunnan läheisyydessä tiellä kävelivät toisiaan vastaan 9-vuotias kylässä asuva tyttö ja keski-ikäinen hymyilevä nainen.

Harmaaseen kävelypukuun pukeutunut nainen antoi luotettavan vaikutelman ystävällisyydellään. Hän otti tyttöä kädestä ja he menivät aukealle, jossa seisoi kolmen jalan varassa hopeanvärinen alus. Kyljen aukosta johti portaat maahan.

T
yttö kertoi menneensä alukseen mielellään ja uteliaisuudesta. Hän näki kojetaulun täynnä mittareita ja laitteita. Nainen osoitti yhtä vipua ja pyysi painamaan sitä. Tyttö tunsi, kuinka alus lähti liitämään ilmassa huimaa vauhtia. "Nyt lennämme itäänpäin kohti Jeesuksen syntymäaikaa", nainen viestitti telepaattisesti. Eräällä pöydällä oli karttoja, joita nainen levitteli nähtäväksi.

He syventyivät monenlaisiin keskusteluihin, mutta niiden sisältöä tyttö ei myöhemmin enää tarkasti muistanut. Nainen kysyi vieraaltaan, mitä tämä tiesi Jeesuksesta ja selitti, että oli tärkeää tuntea kaikki Jeesuksesta kerrotut asiat. Hän painotti, että Jeesuksen sanat olivat tosia. 

Muistikuvat katkesivat siihen ja seuraavaksi tyttö havaitsi makaavansa
niityllä puolisen kilometriä kohdasta, jossa oli tavannut avaruusnaisen. Kotona huomattiin, että tytön silmät olivat pahoin tulehtuneet, minkä takia syyslukukausi koulua jäi käymättä.

Ufotarinoiden lumo


Olin noin 10-vuotias, kun luin lehdestä ensi kerran lentävistä lautasista. Se oli 1960-lukua – avaruusolennoista oli alettu puhua ja kirjoittaa yleisemmin 1940-luvulla. Yhdysvalloista kantautui kummia: oli Roswellin tapaus ja muuta ennen kuulumatonta. 
Minusta öinen taivas satelliitteineen ja valoineen on pysäyttävä, koska se on niin kaunis ja hiljainen.

Suuri kiinnostus ufoihin johdatti minut myöhemmin alan kirjojen pariin ja tietenkin John E.
Mackin Ufosieppaukset, Tapani Kuninkaan kirjat ja monet muut kuluivat käsissäni.Ufotarinoissa on lumoa, mystisyyttä, jopa raamatullisuutta. Onkohan liioiteltua verrata niitä uskonnolliseen kokemukseen? Sellainen tulee väistämättä mieleen, sillä aiheen ympärillä on ilmapiiri, joka vetää ihmistä kirkkoon, virittää rukoilemaan ja meditoimaan.

FT Jaakko Närvä on tutkinut ufologiaa ja sanoo, että kokemukset voidaan
uskontohistoriallisesti selittää länsimaisen esoterian, kristillisyyden ja kansanuskon jatkumona. Närvän mukaan ufokokemuksilla on yhtäläisyyksiä kansanuskomuksellisiin perinteisiin, kuten keijuperinteellisiin ja shamanistisiin aineistoihin.

Muistan lukeneeni kuvauksia keskellä suomalaista luontoa nähdyistä humanoideista, jotka muistuttivat tonttua ja menninkäistä. Jospa kansansaduissa on sijansa myös avaruusväellä?

Mutta se aikakäsitteen sisältö! Karttoja selaillessaan nainen oli huomauttanut, että ihminen ei koskaan häviä, missään ei ole rajaa eikä loppua eikä aikaa ole olemassa, vaan ajassa voidaan kulkea niin eteen- kuin taaksepäinkin. Tässäkö on selitys ennalta tietämiselle ja sille, että unessa tai selvänäön kautta saamme tietää tulevaisuudestamme? Koko elämä on jo tapahtunut, jos niin halutaan ajatella.








maanantai 16. marraskuuta 2015

Tähtitaivas kätkee ihmisen mysteerin


Pieni varoituksen sana. Arvostan C. G. Jungin teorioita ja sovellan niitä sekä unien tulkinnassa että astrologiassa. Moni on sijoittanut tuon kiistanalaisen sveitsiläisherran tieteen porstuaan, syrjään salonkien säihkeestä, kun taas minä, tavallinen astrologian harrastaja, koen saavani Jungilta perustaa käsityksilleni.

Jung sanoo tähtitaivasta kosmiseksi kirjaksi, josta heijastuvat arkkityypit, ihmiskunnan yhteiset perikuvat. Niissä yhdistyvät myös kaksi psykologista toimintoa, alkemia ja astrologia. Koska astrologiassa on kyse ihmiskunnan henkisestä olemuspuolesta, se projisoi ihmislajin sielutieteellistä tuntemusta. Käsityksestä, että tähdistöt vastaavat arkkityyppisiä kuvia ja tarinoita, syntyi Jungin tiivistelmä: "Niin ylhäällä kuin alhaalla", jolla hän tarkoittaa kaikkeuden tasoja, makrokosmosta ja mikrokosmosta – maailmankaikkeutta ja ihmistä.

Hormonien ja entsyymien karavaani

Sitten tullaan mielisanontaani, sisäisiin tähtiin. Näkemykseni astrologiasta poikkeaa valtavirrasta siinä, että en koskaan puhu taivaankappaleiden vaikutuksista, vaan siitä, miten niiden asemat ilmentävät yksilön sisäisiä kehityskulkuja. Olen taipuvainen ajattelemaan, että toteutamme itse kohtaloamme vetämällä puoleemme tiettyjä ihmisiä, energioita ja tapahtumaketjuja – minkään olematta silti sattumaa. Meidän henkilökohtaiset edellytyksemme on koodattu sisäiseen tietopankkiimme, ja jostain kumman syystä tuo kokonaisuus synkronoi tähtitaivaan kanssa.

Henkilön astrologinen kartta on kaavio tähtitaivaasta, joka vallitsi hänen syntymähetkellään. Planeettakulmat muodostavat makrokosmisen viestin, tiedoston, ja ihminen puolestaan on ikään kuin mikrokosmos senhetkisine mahdollisuuksineen. Siitä ajatukseni jatkuu aivojen välittäjäaineisiin. ”Ihmisen elämä on hormonien ja entsyymien karavaani”, on joku viisas sanonut. Mielestäni se kuulostaa järkevältä. Miksi yksilöillä on niin suuria poikkeamia esimerkiksi dopamiini-, noradrenaliini-, melatoniini- ja serotoniinitasoissa? Juuri se tekee meistä erilaisia ihmisiä, jotka luomme omat ratkaisumme ja valintamme. Elämästämme tulee niiden mukainen.

Kauneus ja salaperäisyys eivät saa kadota

Minua viehättää suuresti 1600-luvulla eläneen luonnontieteilijä-filosofi Blaise Pascalin lause: ”Sydämellä on syynsä, joita järki ei ymmärrä. Se tiedetään tuhannesta asiasta.” Suren sitä, että moderni nykyihminen on kadottanut paljon ihmisenä olemisen ainutlaatuisuudesta kieltämällä tunteet. Tunteista puhumista sekä niiden voiman tunnustamista pidetään naiviutena ja heikkoutena, vaikka sehän on juuri päinvastoin.

Lääketiede on edistynyt 1900-luvulla valtavasti, mutta ihmismielestä ei tiedetä vieläkään oikeastaan mitään. Ja niin paljon kuin me luulemme tietävämme. Soisin todella, että ihminen jäisi osittaiseksi salaisuudeksi, kiehtovaksi arvoitukseksi, aivan kuten toivon, että avaruuden valloitus olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta.

Kauneus ja salaperäisyys eivät saa kadota maailmasta eikä kaikkeen pitäisi kajota. Arkkityyppiseen maisemaani kuuluu syvänsininen yötaivas, jota kattaa tähtien meri sekä uusikuu. Lähellä on tutkimaton, huikean kaunis metsä äänineen ja tuoksuineen. Yksi sen asukkaista on pöllö, yön lintu, intuition perikuva ja jungilainen animahahmo.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sinisimmät silmät


”Se on ny sitte menoo, lääkärit ei voinu mitään,” sanoi pappa, isäni isä, rauhallisella äänellä. Hänet oli lähetetty Porin sairaalasta kotiinsa kuolemaan – syöpä oli jo levinnyt laajalle. Hänen sänkynsä vieressä oli tuoli, jolle oli asetettu lääkepulloja. Yhdessä luki Mikstuura, ja se oli tarkoitettu hillitsemään yskimistä, koska leikkaushaava oli kipeä. ”Näitä mä oon nauttinu,” pappa totesi.

Hän oli kammennut laihtuneen olemuksensa istumaan sängynlaidalle ja katsoi minuun ruiskukansinisillä silmillään. Ihmettelin, että noinko kirkkaansiniset ne ovatkin. Hymy oli entinen, sellainen, jota näkee satakuntalaisilla: pidättyvä, aavistuksen verran ironinen virne, joka antaa ymmärtää, että tässä tiedetään asioista enemmän, kuin päältä päin näkyy.

Lapset olivat papalle lähinnä hyödyttömiä kiusankappaleita, jotka vain kuluttavat ruokaa ja vaatteita. Minulle ei ollut muodostunut häneen tunnesidettä, mitä muuta voi odottaakaan, sillä ollessani pieni hän ei koskaan puhutellut minua eikä nostanut syliinsä. Hän oli pelottava enkä uskaltanut lähestyä häntä, mutta minusta se oli ihan luonnollista, niinhän oli aina ollut. 

Istuessani papan sängyn luona tarkastelin häntä, hän puolestaan katseli mietteliäästi ikkunasta ulos. Kesän rusketuksen alla kasvoilla kuulsi harmaa kalpeus. Kysyin kerran isältäni, millaista hänellä oli lapsena silloin 1930-luvulla. Hän oli ollut veljiensä kanssa innostunut urheilusta, mihin lisäkipinää antoivat Berliinin olympiakisat. Pappa rikkoi poikien keihäät ja korkeushyppytelineet, urheilu oli muka turhuutta. Kysyin isältä, että saitteko koskaan selkäsaunoja. ”Kyllä isä löi ja se löi kovaa!” hän sanoi painottaen viimeistä sanaa, ja ilme oli sellainen, etten halunnut tietää enempää. 

Papan lapsuudesta 1890-luvulla tiedän vain sen, että koti oli ankara. Tuskin hän oli milloinkaan saanut hyväksyntää omana itsenään. Nykytietämyksen valossa hän oli kaltoin kohdeltu lapsi, kotivammainen, joka siirsi pettymyksensä perintönä omille lapsilleen. Silti isäni ymmärsi katkaista väkivallan ketjun. 

torstai 27. elokuuta 2015

Kukin viestii tyylillään

Naisten muoti on minulle aika yhdentekevä, näkeehän sen jo omasta lookistani: muistutan Steve Jobsia, jolla oli aina yllään siniset farkut ja musta t-paita. Sen sijaan olen heikkona miesten vaatemuotiin sillä tavalla, että haluan tietää siitä kaiken. Luen aiheesta jokaisen eteen osuvan kirjan, blogin ja lehtijutun.

Erityisen kiehtovana pidän perinteistä brittiläistä miesten pukeutumista sääntöineen ja ihanine yksityiskohtineen. Eri tarkoituksiin on omat hattu- ja pukumallinsa, kangaslaatunsa ja vaikkapa paidankauluksen leikkaus. Brittiläisen tyylin nimittäjä on laadukas yksinkertaisuus. 

Mitä se tyyli sitten on? Tietysti ensin tulee mieleen siisti olemus, siitähän ei voi tinkiä. Mutta liian usein näkee suomalaisissa miehissä jotain muuta. Nenästä tursuaa karvaryteikkö, vaatteet ovat tunkkaiset, hiukset ja kynnet likaiset – ja se parransänki! Yli 30-vuotias ei ole enää niin freesi, että voi jättää partansa ajamatta. Sänkinaama ei ole trendikäs, vaan hän näyttää siltä, kuin olisi nukkunut pari yötä puistossa.     

Huono maku ja paljon rahaa

Mies pelkää kuolemaakin enemmän sitä, että antaa vahingossa itsestään naurettavan, tai mikä pahinta, ämmämäisen vaikutelman. Mies haluaa näyttää olevansa ennen muuta sellainen, jolle elämän karut realiteetit ovat tuttuja ja joista selvitään. Ulkonäöstä ei tarvitse piitata, puhukoot teot puolestaan. Silti kysyn, että mitä vikaa on rennon raikkaassa ulkonäössä.

Kulttuurimme on nuori ja perinteet ohuita. Alexander Stubb, ankean korpivaelluksensa juuri päättänyt pääministerimme, haluaa luoda itsestään kuvaa eurooppalaisena tyyliniekkana. Alex ei näytä L' Uomo-lehden mallilta, eikä hän ole kovin tyylikäskään pillihousuissaan ja kittanassa takissaan. Ilmiselvästi hän ei viihdy niissä vetimissä.

Tyyli on myös tilannetajua, itsensä hyväksymistä sekä kiinnostusta ihmisiin ja maailmanmenoon. Tyyliä on kiillotetut nahkakengät, aidot materiaalit ja mielivärit, joissa viihtyy. Muotisuunnittelija Matti Seppänen iskee asian ytimeen: ”Ei saa yrittää liikaa. Huono maku yhdistettynä paljoon rahaan on ympäristökatastrofi.” 

Kirjapolulla-blogissani on esittely juuri ilmestyneestä Ville Raivion oppaasta Klassikko – jokaisen miehen tyylikirja.

lauantai 8. elokuuta 2015

Enkeleitä ilmassa


Turun yliopisto on tekemässä historiansa kenties kiinnostavinta aluevaltausta. Siellä nimittäin on alettu tutkia näkymätöntä olevaisuutta, jota myös tuonpuoleiseksi sanotaan. Rajakokemukset, joita on meillä kaikilla, sysättiin vuosisatoja sitten alma materin ulkopuolelle, koska niitä pidettiin magiikkana.

Ajat ovat muuttuneet ja yleinen kiinnostus kasvanut. Ilmiöt nostetaan kansainvälisestikin harvinaisella tavalla esille suurhankkeessa, jota varten kolme työryhmää sai Suomen Akatemialta isot apurahat. Parapsykologian harrastajana jään jännittyneenä odottamaan tuloksia.

Teologia on ehtinyt jo paljon tutkia toiseutta, kuten enkeleitä ja kuoleman jälkeistä elämää, mutta nyt asioita tarkastellaan uusista näkökulmista, joissa yhdistetään eri tieteenalojen tietämys.

Turun tutkimuksessa ihmisen mieli -aihetta lähestytään humanistisesta, yhteiskuntatieteellisestä ja lääketieteellisestä näkökulmasta tekstitutkimuksin, etnografian avulla, psykologisin kokein ja neurokuvantamisella. Yksi kiinnostava polku on myös kooman aikaisten mekanismien tutkiminen. Toinen alue on mielen toiminta suhteessa olentoihin ja todellisuuksiin, jotka on tulkittu yliluonnollisiksi.

Kuolema on osa kiehtovaa matkaa

Eri kulttuureissa ihmiset ovat aina olleet jotenkin yhteydessä tuonpuoleiseen, vainajiin, esi-isiin ja enkeleihin joko mielikuvien, unien tai elettyjen kokemusten kautta. Enkelit muistuttavat meitä siitä, että kristinusko on pohjimmiltaan salaperäistä ja se sisältää mystiikkaa. Miksi luterilainen kirkko ei tartu tilaisuuteen ja julista kuuluvasti, mitä se opettaa enkeleistä? Kirkkojen yleisökato voisi kääntyä nousuun.

Harwardissakin opettanut neurokirurgi Eben Alexander kuvailee Newsweek-lehdessä tapahtumia, joiden jälkeen hänen maailmankuvansa meni ”upside down”. Siitä, mikä meille on näkymätöntä, tuli hänelle todellisuutta. Alexander oli vaipunut koomaan vaikean aivokalvontulehduksen vuoksi, mutta lääkärien hämmästykseksi heräsi yllättäen viikon kuluttua.

Alexander kertoo, kuinka hänen aivoista irtautunut tajuntansa oli matkustanut universumin toiseen, laajempaan ulottuvuuteen. Hänelle avautui sanoinkuvaamaton maailma, jossa ihminen on paljon enemmän kuin fyysinen olento. Hän vakuuttaa, että kuolema ei ole tietoisuuden päätepiste, vaan yksi osa kiehtovaa matkaa.


lauantai 18. heinäkuuta 2015

Rauni-Leena Luukanen-Kilden ennustukset


Rajatieto, paranormaali, yliluonnollinen, miten sitä halutaankaan kutsua, on meillä vuosien kestoharrastus. Kirjoittelen silloin tällöin Tapani Kuninkaan perustamaan Ultraan, joka on alan vanhin ja johtava julkaisu. Lehden johtokunta järjestää Kuortaneella joka heinäkuu kesäpäivät, tänä vuonna jo 40:nnen kerran. Mieleeni tuli vuoden 2010 Ultra-päivät. 

Kuten aina, ilmapiiri oli helteisen leppoisa ja luentoja tarjolla monenlaisia. Sisällöt liikkuivat oudon ja hauskan, uskomattoman ja kiinnostavan alueilla. Sitten lavalle astui Rauni-Leena Luukanen-Kilde (1939–2014), viimeiset vuotensa Norjassa asunut kirjailija-luennoitisja, trooppisten tautien erikoislääkäri ja entinen Lapin lääninlääkäri. Kahdeksansataapäinen yleisö oli hiiskumattoman hiljaa. Se tiesi mitä odottaa.

Luukasen sanoma oli veret seisauttava. Hän puhui Bilderberg-eliittiryhmästä ja Illuminati-salaseurasta, joiden tavoitteena on karsia ylikuormitetun maapallon väestöä kahdella kolmasosalla. Edellissyksynä ihmisiin piikitetty sikainfluenssarokote oli Luukanen-Kilden mukaan lääkeyhtiöiden luoma keino surmata ihmisiä juuri tätä tarkoitusta varten. ”Ei sikainfluenssa ole vaarallinen, mutta rokote on. Siinä on ihmisvirusta sekoitettuna sika- ja lintuvirukseen”, Luukanen selvitti. ”Tarkoituksena on vähentää väestöä ja tuoda miljardeja ja miljardeja tappajien taskuun.” Ainakin siinä hän oli oikeassa, että rokote on vaarallinen.

Mikrosiruja seuraavan rokotteen mukana?

Kirjojensa ja You tubeen levitettyjen videoiden seurauksena Luukanen-Kilde on tullut tunnetuksi salaliittoteorioiden kannattajana. Hän on muun muassa kirjoittanut, että ihmisiin istutetaan mikrosiruja, joiden avulla jotkin tahot valvovat meitä ja käyttäytymistämme. Luennolla hän tarkensi visiotaan kertomalla, että keinotekoisesti tehdyn sikainfluenssan varjolla vuonna 2009 kokeiltiin kuinka alttiita ihmiset ovat joukkohysterialle, ja kun seuraava flunssa-aalto lasketaan liikkeelle, rokotteen mukana ihmiseen laitetaan nanoteknologian kehittämä mikrosiru.

Tässä vaiheessa vieruskaverini kuiskasi: ”Uskomatonta, ei voi olla totta.” Ajattelin Euroopan lähihistoriaa. Toteutuihan järjetön holokaustikin, miksi ei sitten Luukanen-Kilden maalailemat kauhuskenaariot. Kaikki, minkä ihminen pystyy kuvittelemaan, voi olla mahdollista.

Vuosien ajan saksalaiset vainosivat ja murhasivat miljoonia viattomia kenenkään tai minkään estämättä. Entä se jättiläismäinen populaation harvennus, jonka toteutti itänaapurimme diktaattori? Tahallisesti aiheutetussa nälänhädässä Ukrainassa ja vankileirien saaristossa menehtyneitä oli massoittain. Eräänlainen ihmiskoe oli 74 vuotta kestänyt neuvostososialismikin. Ei mitään uutta auringon alla. Ei ihminen opi eikä muutu.


tiistai 30. kesäkuuta 2015

”Hei, isi tuli, isi tuli!”

Ylen Fem-kanava on lähettänyt muutamana kesänä kerran viikossa ruotsalaista Kesäpuhujat-ohjelmaa. Keskustelijat, joita on puolisen tusinaa, syövät, niin kuin Ruotsissa on aina tapana, kun ollaan yhdessä, ja ennen muuta he puhuvat ja kuuntelevat. Pari kesää sitten yhtenä teemana oli väkivallan kohteeksi joutuminen sekä lapsen menettämisen tuoma suru.

Pysäyttävä puheenvuoro parin vuoden takaisessa Kesäpuhujissa kuultiin entiseltä ammattinyrkkeilijältä Paolo Robertolta, jonka muuten Stieg Larsson otti Millennium-sarjaansa omana itsenään. Roberto on kertonut elämäkerrassaan väkivaltaisen nuoruutensa käännekohdasta, jossa hän tapasi oikean ihmisen oikeaan aikaan ja ryhtyi kanavoimaan aggressioitaan nyrkkeilijänä. 

Hän sanoi: ”Jokainen tarvitsee rakkautta, mutta jos et sitä saa, vaadit kunnioitusta, mutta jos et saa sitäkään, haluat edes herättää pelkoa.” 

Media tulvii uutisia silmittömästä väkivallasta. Äsken uutisoitiin, että raiskausrikokset ovat kaksinkertaisuneet kymmenen vuoden aikana. Rikollisuus ylipäätään on tullut monimuotoisemmaksi. ”Hakkasi tyttöä rautatangolla”, ”mies haudattiin elävänä”, ”ruumiista löytyi 50 veitseniskua, uhrin korva oli naulattu puuhun”, ”miestä kidutettiin raa´asti”. Lähes poikkeuksetta tekijät ovat miehiä. 

Isälle tärkeintä elämässä

Paikkakuntamme pappishenkilö kiistelyine näkemyksineen menee siitä, missä aita on matalin todeten, että lasten pahoinvoinnin syynä on äitien työssäkäynti. Niinhän se ei ole. Lausumassaa hän sitä paitsi syyllistää erityisesti yksinhuoltajia, joiden on joka tapauksessa pakko ansaita rahaa.  

Lasten ongelmien syyt ovat muualla, ja merkittävin niistä on pienten poikien kokoaikainen isän puute. Vankilapastori Markku Yli-Mäyry piti vangeille viikoittain pyhäkoulua. Hän sanoi olleensa rikollisille kuin isä, jota useimmilla heistä ei ollut ollut koskaan. Pyhäkoulu oli viikon kohokohta ja paatuneet liivijengiläisetkin itkivät kuin lapset. Käytävillä kaikui: ”Hei, isi tuli, isi tuli!”

Olen nähnyt, kuinka pikkumies katsoo isää täynnä onnea, kun tällä kerrankin on hänelle aikaa. Poika tarvitsee isää, ja jos yhteys on jostakin syystä poikki, on oltava miehenmalli, jonka virkaa voi toimittaa eno, setä, opettaja, urheiluvalmentaja tai kuka vaan, joka aidosti välittää lapsista. Millainen isä on vahingollinen? Sellainen, jolle työ tai raha tai alkoholi tai ystävät ovat tärkeintä elämässä, joka ei pidä lupauksiaan, joka puhumisen sijasta lyö, joka on aina poissa, joka ei kuuntele, joka ei koskaan kehu.