Näytetään tekstit, joissa on tunniste suvaitsevaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suvaitsevaisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Suomessa on suvaitsevaisuuden kulttuuri

Olen aina ihmetellyt suomalaisten taipumusta vähättelyn sekaiseen itsevihaan. Sellainen luo ikäviä mielikuvia, jotka ruokkivat itseään, ja kun niitä riittävän kauan hoetaan, ne alkavat elää omaa elämäänsä juurtuen yleiseksi mielipiteeksi. Meidän olisi jo korkea aika alkaa arvostaa itseämme, ja se tapahtuu kansanluonteemme hyväksymisen kautta.

Meille on ominaista vähäeleisyys ja pidättyvyys. Ei ole sopivaa metelöidä saavutuksilla eikä pyrkiä huomion keskipisteeksi. Se on arvokasta, koska se on juuri sitä, mitä me aidosti olemme. Tunnen myötähäpeää, kun suomalainen haluaa esittää eurooppalaista. Poskisuudelmat ja halaukset ventovieraiden kesken näyttävät naurettavilta: kuin kaksi halkoa kolahtaisi yhteen. 

Jotkin tahot syyttävät suomalaisia impivaaralaisuudesta, suvaitsemattomuudesta ja jopa rasismista. Tosiasiassa rasismi ei ole Suomessa edes käynyt. Rotusorto ei ole yhteiskuntaamme sisään rakennettu systeemi, kuten apartheid ja rotulait aikanaan olivat muualla maailmassa. On siis mahdotonta keskustella ongelmasta, jota ei ole, vaikka ministeri sitä kuinka tivaa. 

Suvaitsevaisuudella ei ole absoluuttista mittaria, on vain inhimilliseen arviointikykyyn perustuva osoitin. Väitän, että Suomessa on mitä hienoin suvaitsevaisuuden kulttuuri. Vierasmaalaisiin on aina suhtauduttu ystävällisesti, jos he ovat tulleet tänne­ hyvin aikein. Vuonna 1917 Suomi antoi täydet kansalaisoikeudet kaikille riippumatta uskonnosta, kielestä, varallisuudesta tai sukupuolesta. Euroopassa on maita, joissa tämä ei ole vieläkään toteutunut.

Suomalaisuuteen kuuluu itse selviytymisen eetos. Tapana on hoitaa omat asiat ja välttää puuttumasta naapurin elämään. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Apua annetaan, jos näyttää siltä, että sitä todella tarvitaan ja se osataan ottaa vastaan. En ole huomannut, että suomalaiset olisivat ulkomaalaisvihamielisiä. Maahanmuuttokritiikissä on kyse aivan muusta kuin ihmisen väristä. Tavallisen kansalaisen oikeustajua loukkaa, jos tänne tullaan pelkästään hyödyntämään sosiaalietuja. Moista käytöstä paheksutaan kaikkialla, ei vain Suomessa. 
(Kolumni 2013)

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Enemmän inhimillisyyttä, Kankaanpää!


Kankaanpään kaupunginhallituksessa käsiteltiin (6.5.) esitystä Kelankaareen suunnitellusta mielenterveyskuntoutujien asuntolasta. Se kumottiin yhtenä perusteluna se, että tällaista yksikköä ei voi rakentaa keskelle lapsiperheiden kansoittamaa omakotialuetta. Minusta oli uskomatonta, että nimby-ilmiö (not in my backyard, ei minun takapihalleni) on levinnyt tännekin. Suututti niin paljon, että kirjoitin paikallislehteen vastalauseen sekä apologin mielenterveyskuntoutujien puolesta. 

Joku KH:n jäsenistä oli perustellut vastustavaa kantaansa sillä, että koska alueen lapset käyttävät metsäpolkua mennessään harrastuksiinsa, voi olla vaarallista ja pelottavaa, jos asuntolan asukkeja sattuu kulkemaan polulla samaan aikaan. Sille, joka on tosissaan tätä mieltä, ei voi kuin sanoa, että otan osaa, sillä ennakkoluuloisuutesi ja tietämättömyytesi ovat päässeet järkyttäviin mittoihin. 

Eivät nykylapset ole niin pahasti tynnyrissä kasvaneita, etteivät he olisi nähneet elämän eri puolia ja tavanneet monenlaisia ihmisiä, niin terveitä kuin sairaita. Näennäisesti normaalissa perheessä, siistien tiiliseinien sisällä saattaa tapahtua hirvittäviä asioita, jotka traumatisoivat lapsen loppuelämäkseen. Koti on lapselle ahdistava paikka, jos siellä on jatkuvaa henkisen ja fyysisen väkivallan uhkaa. Ikävä kyllä, sellainen ei ole lainkaan harvinaista.

Kirjoituksessani kehotin kyseisen KH:n jäsenen tavoin ajattelevia kuntalaisia miettimään asioita hieman syvällisemmin. Elämme 2000-lukua sivistysvaltiossa, jonka henkeen ei voi kuulua minkään ihmisryhmän asettaminen marginaaliseen erityisasemaan. On aika huolestuttavaa, että kunnallisissa päättäjissäkin on niitä, jotka pelkäävät ihmisiä ja joilla ei ole oikeaa tietoa mielen sairauksista. 

Tässä tapauksessahan on kyse kuntoutujista. He ovat toipumassa sairaudestaan, ei heitä pelätä tarvitse. Kokemukseni mukaan he ovat jopa liiankin arkoja ja vetäytyviä, koska vaistoavat herkästi syrjivät asenteet. Eikö olisi luontevinta lähteä heidän olosuhteistaan ja tehdä ratkaisuja sen pohjalta, miten heitä parhaiten autetaan osallisiksi tavallista arjen elämää? 

Yhteiskunta näyttää olevan työikäisiä ja -kykyisiä varten. Muut menkööt pois silmistä ja häiritsemästä. Onko todella niin, että terveet työikäiset eivät hyväksy vanhuksia, vammaisia, sairaita tai muuten syrjäytettyjä näkymään katukuvassa? Asian on oltava juuri päinvastoin! Mainituille ihmisryhmille, jotka nykytrendi mieluusti sysää kauas keskustoista, on tärkeintä päästä keskelle elämää eikä tuijottamaan mäntyjä ja kanervikkoa jonnekin korpeen laitosmaiseen tylsyyteen.