Nyt luen

Viimeisin lukemani kirja on aina tämän listan alussa. Kiinnostavimmista kirjoista kerron mielipiteitäni ja vaikutelmiani Kirjapolulla-blogissani. Tyyliltään tekstit poikkeavat toisistaan; on lyhyitä esseitä, esittelyjä, arvosteluja ja jutustelevia kommentteja.
--------------------------
Henning Mankell: Juoksuhiekka (2015).
Viime vuoden alussa Mankell sai syöpädiagnoosin, mikä oli shokki aktiiviselle yhteiskunnan tarkkailijalle ja kirjailijalle. Muun muassa Wallander-sarja on hänen luomuksensa. Parantumattomasti sairaan miehen kirja on paitsi henkinen testamentti myös apologinen julistus elämälle ja ihmiselle.

Mankell pohtii ja muistelee 67:ssä esseessään elämänsä tapahtumia, ratkaisevia käänteitä ja omaa kasvuaan edistäviä koettelemuksia, virheitäkin. Elämä menee menojaan, sanoja ja tekoja ei saa takaisin. Muisti hioo särmiä, nostaa jotain etualalle, painaa jotain taakse. Muistin valikoivuudelle emme voi mitään.

David Suchet: Hercule Poirot ja minä (2015).
En ole koskaan lukenut Agatha Christien eli Dame Agathan salapoliisiromaaneja, koska olen jotenkin vierastanut Christien ajatusmaailmaa, vaikka brittiläisestä kulttuurista pidänkin. Tiedän monia, jotka ovat lukeneet niitä lapsesta lähtien ja jotka ovat kovin ihastuneita neiti Marpleen ja Hercule Poirotiin. Minä löysin nämä tarinat vasta television kautta, kun niitä alettiin näyttää Suomessa 1990-luvulla.

Brittiläiset tuottajat käyttivät reilusti rahaa yhteen parin tunnin tv-elokuvaan eikä epookin yksityiskohdissa ei ole säästelty. Englantilaiset miljööt, joissa Poirot ja hänen assistenttinsa Hastings seikkailevat, ovat toinen toistaan upeampia. Art deco -sisustukset, vaatteet, vanhat autot ja puutarhat luovat elokuviin vastustamattoman ihanan tunnelman. Kauneutta ja hyvää makua saa nauttia kunnon annoksen joka kerta.

David Suchet omistautui Poirotin hahmoon 25 vuoden ajan, mutta hän näytteli myös teatterissa, kun filmauksissa oli taukoa. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti intensiivistä valmistautumistaan ensimmäiseen Poirot-filmatisointiin. Hän suunnitteli itsenäisesti ja pikkutarkasti salapoliisin koko habituksen: ilmeet, äänenkäytön, belgialaisen aksentin, pään asennon, viikset, sipsuttavan kävelytyylin ja koko ruumiinkielen sekä huolitellun vaatetuksen harmaista nilkkaimista rintapielen pikkuruiseen hopeiseen koteloon, jossa on aina pari luonnonkukkaa.

Poirot käytti muuten edenhattua, huolellisesti harjattuna tietenkin. Jos johonkin kohtaukseen kuului istahtaminen puistonpenkille, tavoilleen uskollinen Poirot levitti alleen puhtaanvalkoisen nenäliinan. Erään ohjaajan kanssa siitä oli tulla ylittämätön arvovaltakysymys, ja Suchetin mukaan elokuvien tulevaisuus oli silloin vaakalaudalla.
 
Baltasar Gracián: Maallisen viisauden käsikirja (1994). 
Tätä mietekokoelmaa piti filosofi Arthur Schopenhauerkin ainutlaatuisena kirjana jatkuvaan käyttöön ja kumppaniksi koko elämän ajaksi. Espanjalainen jesuiittapappi Baltasar Gracián kirjasi 300 ajatusta selityksineen, ja ne ovat pitäneet pintansa kolmesataa vuotta. Hän oli tarkkakatseinen näkijä, joka harrasti purevaa satiiria ja esitti teräviä oivalluksia. Mietteissä pohditaan valtaapitävien vaikuttimia ja käytöstä, toden ja kuvittelun eroja, älyä ja tietämättömyyttä. Huomiot on herkullisen ajankohtaisia.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015).
Ruotsalaiset ovat aina uskoneet olevansa ihmiskunnan valioita, siksi arjalais-germaaniset huu-haa-rotuopit upposivat Ruotsissa otolliseen maaperään. Koska evidenssejä piti saada, jo 1800-luvulla miekkonen nimeltä Retzius kierteli Suomessakin kallonmittauslaitteistoineen ja totesi, että suomalaiset eivät kuulu germaaneihin.

1930-luvulla natsi-Saksan ideologinen kantava voima, rotuoppi, eli ja voi hyvin myös Ruotsissa. Eugeniikkaohjelma ja rotubiologia olivat korkeaa tiedettä, syrjintä ja kansalliskiihkoilu näkyivät kaikkialla. Tiesittekö, että Tukholmassa oli 1940-luvulla kauppoja, joihin juutalaisilta oli pääsy kielletty? Maan virallinen suositus piti ruotsalaisen avioitumista suomalaisen kanssa rotuhygienisesti vahingollisena. Joltisenkin uskomatonta.

Henri Broms ja Vesa Paavola: Tarokkijohtaminen. Organisaatioiden ikuinen käsikirja (1991).
Tämä on erikoinen ja ainutlaatuinen kirja myyteistä ja mielikuvituksesta, joita tekijät rohkaisevat käyttämään yritysten organisaatiosuunnittelussa. PoSassa on meneillään organisaation viilaus – pitäisiköhän suositella Esa Hakalalle tarotkorttien ottamista kokouspöytään? :)  Broms (1927–2014) oli semiootikko ja Helsingin kauppakorkeakoulun dosentti. Kirjassa osoitetaan, että tulkinnan vapaus ja uudenlaiset mielleyhtymät eivät ole järkevän ajattelun este, vaan voima.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (2013).
Henkeäsalpaavan vangitseva tosikuvaus Odessassa, Pariisissa ja Wienissä vaikuttaneesta juutalaisesta von Ephrussien pankkiirisuvusta, jonka menestystarina päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Lopullisen tuhon toi 1938 Itävallan Anschluss ja natsien toimittama juutalaisten omaisuuden ryöstö – järjestelmällisesti niin kuin vain saksalaiset osaavat. Jänis on yksi 264 japanilaisesta netsuke-veistoksesta. Netsuke-kokoelman vaiheet kulkevat mukana läpi koko kirjan kiehtovalla tavalla. Ajankuvaus on nautittavan tarkkaa, eloisaa ja konkreettista. De Waalin kirja on kulttuurihistoriallinen merkkitapaus.

T. S. Eliot: Autio maa (1922).
Tästä on Kirjapolulla pieni essee.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (2011).
Parodinen katsaus sukulaisen kauan sitten kirjoittamaan tietosanakirjaan. "Sinnikkään salapoliistyön jälkeen löydän Kariston Uuden tietosanakirjan tamperelaisesta antikvariaatista. Omistaja nauraa kuullessaan, että haluan ostaa sen." Lindgrenin huumori on hurjaa eikä hän säästele itseäänkään; itseironia on armotonta.

Tommi Nieminen: Vastaus on Intia (2015). 
HS:n toimittaja on tehnyt reportaasi- ja tietokirjan nyky-Intiasta, jonka ennustetaan etenevän supervallaksi tulevina vuosikymmeninä.