Eräässä luokassa oli seinä täynnä oppilaiden lyijykynäpiirroksia, ja niitä tutkiessani tajusin ensi kerran, että ihmiskäsi voi osata piirtää mitä tahansa. Olin todella vaikuttunut, kun tunnistin kuvista tuttuja taloja ja puita, hautausmaan ja sorakuopan seutua. Se oli hetki, jolloin pienen ihmisen maailmankuva avartui.
Sitten tänne saatiin taidekoulu, ihme suuresta maailmasta. Kankaanpään nimi kiiri kautta maan, ja nyt 50 vuoden jälkeen, kun koulun tulevaisuus on ollut välillä vaakalaudalla, ymmärretään miten valtava merkitys sillä on ollut. Taide on osa kaupungin imagoa ja uskallanpa väittää, että se on lisännyt henkistä hyvinvointiakin. Kaiken kruununa on suurenmoinen Taidekehä.
Muistan elävästi, kuinka koulun tulo aiheutti puhetta ja arvailuja, tosin ei paljonkaan kielteistä. Sen luulen johtuneen siitä, että koulun perustajia, Kauko Räikettä ja Juhani Tarnaa, arvostettiin taiteellisten saavutustensa ansiosta. Olihan Räike kuvanveistäjänä tehnyt myös paikallista kivityötaitoa tunnetuksi. Ne, joilla oli hyvin vähän kosketusta taiteeseen, eivät aluksi oikein tienneet, kuinka suhtautua. ”Kunhan eivät nyt vaan levittäisi huonoja tapoja nuorison keskuuteen”, eräs opettaja tuskaili.
Taidekoululaiset olivat jännittävän näköisiä liikkuessaan kylän raiteilla. Erikoisia vaatteita vilahteli, oli folkloretyylisiä hameita ja hapsuhuiveja, värikkäitä neuleita, leveälahkeisia samettihousuja ja marikankaisia laukkuja. Joillakin pojilla oli kuuminta muotia oleva beatlestukka ja heidänkin vaatetuksensa poikkesi paikkakuntalaisten maalaispoikien harmaista teryleenihousuista. Tulokkaat toivat raikkaan tuulahduksen puhumalla omia murteitaan, sillä 1960-luvun puolivälissä täällä ei yleensä muuta kuullut, kuin omaa yläsatakuntalaista hämäläismurrettamme.