Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. elokuuta 2015

Kukin viestii tyylillään

Naisten muoti on minulle aika yhdentekevä, näkeehän sen jo omasta lookistani: muistutan Steve Jobsia, jolla oli aina yllään siniset farkut ja musta t-paita. Sen sijaan olen heikkona miesten vaatemuotiin sillä tavalla, että haluan tietää siitä kaiken. Luen aiheesta jokaisen eteen osuvan kirjan, blogin ja lehtijutun.

Erityisen kiehtovana pidän perinteistä brittiläistä miesten pukeutumista sääntöineen ja ihanine yksityiskohtineen. Eri tarkoituksiin on omat hattu- ja pukumallinsa, kangaslaatunsa ja vaikkapa paidankauluksen leikkaus. Brittiläisen tyylin nimittäjä on laadukas yksinkertaisuus. 

Mitä se tyyli sitten on? Tietysti ensin tulee mieleen siisti olemus, siitähän ei voi tinkiä. Mutta liian usein näkee suomalaisissa miehissä jotain muuta. Nenästä tursuaa karvaryteikkö, vaatteet ovat tunkkaiset, hiukset ja kynnet likaiset – ja se parransänki! Yli 30-vuotias ei ole enää niin freesi, että voi jättää partansa ajamatta. Sänkinaama ei ole trendikäs, vaan hän näyttää siltä, kuin olisi nukkunut pari yötä puistossa.     

Huono maku ja paljon rahaa

Mies pelkää kuolemaakin enemmän sitä, että antaa vahingossa itsestään naurettavan, tai mikä pahinta, ämmämäisen vaikutelman. Mies haluaa näyttää olevansa ennen muuta sellainen, jolle elämän karut realiteetit ovat tuttuja ja joista selvitään. Ulkonäöstä ei tarvitse piitata, puhukoot teot puolestaan. Silti kysyn, että mitä vikaa on rennon raikkaassa ulkonäössä.

Kulttuurimme on nuori ja perinteet ohuita. Alexander Stubb, ankean korpivaelluksensa juuri päättänyt pääministerimme, haluaa luoda itsestään kuvaa eurooppalaisena tyyliniekkana. Alex ei näytä L' Uomo-lehden mallilta, eikä hän ole kovin tyylikäskään pillihousuissaan ja kittanassa takissaan. Ilmiselvästi hän ei viihdy niissä vetimissä.

Tyyli on myös tilannetajua, itsensä hyväksymistä sekä kiinnostusta ihmisiin ja maailmanmenoon. Tyyliä on kiillotetut nahkakengät, aidot materiaalit ja mielivärit, joissa viihtyy. Muotisuunnittelija Matti Seppänen iskee asian ytimeen: ”Ei saa yrittää liikaa. Huono maku yhdistettynä paljoon rahaan on ympäristökatastrofi.” 

Kirjapolulla-blogissani on esittely juuri ilmestyneestä Ville Raivion oppaasta Klassikko – jokaisen miehen tyylikirja.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Hitaat ja hiljaiset

Minä en olisi minä, ellen hakisi nykyilmiöihin juonteita historiasta. Nyt on kyse suomalaisten nöyryydestä, piirteestä, joka sai Josif Stalinin lausahtamaan: ”Tuo viaton, typerä kansa.”

Suomi oli lähes koko keisarivallan ajan Venäjän imperiumin rauhallisinta aluetta jopa siinä määrin, että kapinoivia puolalaisia kehotettiin ottamaan oppia suomalaisilta. Kun Suomesta tuli osa Venäjää, Aleksanteri I perusti Suomen asiain komitean, johon kuului myös kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Hänen virkakirjeensä keisarille on mielenkiintoinen. Siinä nimittäin vakuutetaan, että suomalaiset ovat helppoja alamaisia, sillä he ovat hitaita, hiljaisia ja kuuliaisia, joskin itsepäisiä. 

Kirjallisuuden kaanonin huipulle nostetut J. L. Runeberg ja Sakari Topelius jalostivat Armfeltin näkemyksiä ja hehkuttivat kuvaa rehellisestä, ahkerasta ja vaatimattomasta kansasta. Lukutaitoiset suomalaiset lukivat ja näin kirjailijoiden yltiöromanttiset ajatukset vahvistuivat. Sanan mahti on täällä suuri. 1800-luvulla kansallinen identiteetti muokattiin kurin avulla. Kansa tyytyi vähään, kunhan sen ei annettu tietää paremmasta.

Mikä on tulos runoniekan ja satusedän ihanteista? Kansa, joka vastalauseitta maksoi sotakorvaukset eikä älähtänytkään rauhansopimusten vääryyksistä. Vuodesta toiseen se vakuutteli ystävyyden ihanuutta Neuvostoliiton kanssa ja pelkäsi kuollakseen. EU:ssa Suomi on mallijäsen, joka pitää ehdotuksia määräyksinä ja noudattaa niitä tarkasti – vaikka sitten velkarahalla. 

Missään muualla kokonainen kansakunta ei suostuisi pakkoruotsin kaltaiseen ikeeseen. Meillä kaikkien on opiskeltava turhaa kieltä, jotta Posiolle eksynyt ruotsikielinen saisi palvelua ruotsiksi. Huomatkaa! Suomenkieliset mielletään palkollisiksi. 

Kuntatasolla alamaisuus näkyy hyväveliverkoston hyväksymisenä. Muutaman ihmisen harjoittamaa nuhruista kabinetti- ja sanelupolitiikkaa pidetään normaalina, koska niin on aina ollut. Avoin päätöksenteko, johon on näennäisesti sitouduttu, ei toteudu. Vain harva uskaltaa sanoa, että eihän se mitään demokratiaa ole.
(Kolumni 2013)

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Aina saa kärsiä ja hävetä

Joskus tulee pohtineeksi, mistä suomalaisten huonoksi sanottu itsetunto oikein juontuu. Pitäisikö tarkastella kasvatuksen eetosta vaiko historian saatossa iskostuneita asenteita? Menneisyydestä nyt ainakin löytyy syitä. Satoja vuosia kestänyt Ruotsin miehitysvalta teki paljon hallaa, ja se näkyy yhä. Keskustelu pakkoruotsista junnaa paikallaan, ruotsinkielisten puolustelut saavat fiksuimmissa aikaan vain myötähäpeää ja suomenkieliset taas ovat arkoja ilmoittamaan, että järjettömyyden aika on ohi.

Entä sotien jälkeinen Suomi? Tarvitaan Juha Siltalan kaltainen psykohistorioitsija luotaamaan sitä hienosyistä kehitystä, joka sai poliitikot nöyristelemään Neuvostoliiton edessä, suostumaan suoranaiseen henkiseen väkivaltaan yya-liturgioineen ja tyhjine ystävyyden vakuutteluineen. Synkimpänä taistolaisaikana rintamalotta ja sotaveteraani olivat kirosanoja. Moni veteraani oli hiljaa kokemuksistaan, edes lapsille ei kerrottu sota-ajoista. Kunpa jo poismenneet veteraanit olisivat ehtineet kuulla historioitsija Gordon F. Sanderin sanat haastattelussa: ”Suomen talvisota oli viimeinen kunniallinen sota.”

Jos katsotaan suomalaisten saavutuksia, ei heikkoon itsetuntoon ole aihetta. Mehän vertaamme mielellämme itseämme muihin. Suomen lentokentät toimivat, vaikka lunta on satanut tavallista enemmän. Sen sijaan muualla Euroopassa 10 sentin lumikerros on ollut katastrofi. Säälittävä uutiskuva esitti kahta huomioliiviin puettua ihmistä lakaisemassa katuharjoilla polkua keskelle Heathrow´n kenttää.

Ylpeyden aiheitahan meillä riittää. Amerikkalaislehti on nimennyt Suomen maailman parhaaksi maaksi. Sodan köyhdyttämä Suomi nousi ennätysajassa johtavaksi teollisuusmaaksi, muotoilun, musiikin ja arkkitehtuurin suurvallaksi. Pisa-tutkimusten mukaan koululaitoksemme on maailman huipputasoa. Loistava neuvolajärjestelmämme, kirjastoverkostomme ja jokamiehenoikeus liikkua luonnossa aiheuttavat maailmalla katkeraa kateutta. Silti suomalaisen sielussa kaihertaa ikuinen huonommuudentunne.

Suomi Eu:ssa on kuin suhteettomia tuloksia itseltään vaativa suorittaja, opiskelija, jolle kymppimiinus pitkän matikan tentissä saa aikaan itseinhoa. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen puhuu hyvästä ja huonosta kasvatuksesta. Jälkimmäinen on sitä, että lasta ei koskaan kehuta ja kannusteta, vaan ainoastaan kielletään ja varoitetaan kaikesta. Tällaiset ankeat lähtökohdat luovat kroonisen stressitilan, mikä tekee ihmisestä syyllistyneen, ahdistuneen ja syrjäänvetäytyvän. En oikeastaan ihmetellyt, kun kesällä näin torilla miehen, jonka t-paidassa luki: ”Aina saa kärsiä ja hävetä.” Se on niin suomalaista.

Gordon F. Sander: Taistelu Suomesta 1939–1940 (2010)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Tunne itsesi suomalainen (2000)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010)
(Kolumni 2012)