Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sinisimmät silmät


”Se on ny sitte menoo, lääkärit ei voinu mitään,” sanoi pappa, isäni isä, rauhallisella äänellä. Hänet oli lähetetty Porin sairaalasta kotiinsa kuolemaan – syöpä oli jo levinnyt laajalle. Hänen sänkynsä vieressä oli tuoli, jolle oli asetettu lääkepulloja. Yhdessä luki Mikstuura, ja se oli tarkoitettu hillitsemään yskimistä, koska leikkaushaava oli kipeä. ”Näitä mä oon nauttinu,” pappa totesi.

Hän oli kammennut laihtuneen olemuksensa istumaan sängynlaidalle ja katsoi minuun ruiskukansinisillä silmillään. Ihmettelin, että noinko kirkkaansiniset ne ovatkin. Hymy oli entinen, sellainen, jota näkee satakuntalaisilla: pidättyvä, aavistuksen verran ironinen virne, joka antaa ymmärtää, että tässä tiedetään asioista enemmän, kuin päältä päin näkyy.

Lapset olivat papalle lähinnä hyödyttömiä kiusankappaleita, jotka vain kuluttavat ruokaa ja vaatteita. Minulle ei ollut muodostunut häneen tunnesidettä, mitä muuta voi odottaakaan, sillä ollessani pieni hän ei koskaan puhutellut minua eikä nostanut syliinsä. Hän oli pelottava enkä uskaltanut lähestyä häntä, mutta minusta se oli ihan luonnollista, niinhän oli aina ollut. 

Istuessani papan sängyn luona tarkastelin häntä, hän puolestaan katseli mietteliäästi ikkunasta ulos. Kesän rusketuksen alla kasvoilla kuulsi harmaa kalpeus. Kysyin kerran isältäni, millaista hänellä oli lapsena silloin 1930-luvulla. Hän oli ollut veljiensä kanssa innostunut urheilusta, mihin lisäkipinää antoivat Berliinin olympiakisat. Pappa rikkoi poikien keihäät ja korkeushyppytelineet, urheilu oli muka turhuutta. Kysyin isältä, että saitteko koskaan selkäsaunoja. ”Kyllä isä löi ja se löi kovaa!” hän sanoi painottaen viimeistä sanaa, ja ilme oli sellainen, etten halunnut tietää enempää. 

Papan lapsuudesta 1890-luvulla tiedän vain sen, että koti oli ankara. Tuskin hän oli milloinkaan saanut hyväksyntää omana itsenään. Nykytietämyksen valossa hän oli kaltoin kohdeltu lapsi, kotivammainen, joka siirsi pettymyksensä perintönä omille lapsilleen. Silti isäni ymmärsi katkaista väkivallan ketjun. 

lauantai 8. elokuuta 2015

Enkeleitä ilmassa


Turun yliopisto on tekemässä historiansa kenties kiinnostavinta aluevaltausta. Siellä nimittäin on alettu tutkia näkymätöntä olevaisuutta, jota myös tuonpuoleiseksi sanotaan. Rajakokemukset, joita on meillä kaikilla, sysättiin vuosisatoja sitten alma materin ulkopuolelle, koska niitä pidettiin magiikkana.

Ajat ovat muuttuneet ja yleinen kiinnostus kasvanut. Ilmiöt nostetaan kansainvälisestikin harvinaisella tavalla esille suurhankkeessa, jota varten kolme työryhmää sai Suomen Akatemialta isot apurahat. Parapsykologian harrastajana jään jännittyneenä odottamaan tuloksia.

Teologia on ehtinyt jo paljon tutkia toiseutta, kuten enkeleitä ja kuoleman jälkeistä elämää, mutta nyt asioita tarkastellaan uusista näkökulmista, joissa yhdistetään eri tieteenalojen tietämys.

Turun tutkimuksessa ihmisen mieli -aihetta lähestytään humanistisesta, yhteiskuntatieteellisestä ja lääketieteellisestä näkökulmasta tekstitutkimuksin, etnografian avulla, psykologisin kokein ja neurokuvantamisella. Yksi kiinnostava polku on myös kooman aikaisten mekanismien tutkiminen. Toinen alue on mielen toiminta suhteessa olentoihin ja todellisuuksiin, jotka on tulkittu yliluonnollisiksi.

Kuolema on osa kiehtovaa matkaa

Eri kulttuureissa ihmiset ovat aina olleet jotenkin yhteydessä tuonpuoleiseen, vainajiin, esi-isiin ja enkeleihin joko mielikuvien, unien tai elettyjen kokemusten kautta. Enkelit muistuttavat meitä siitä, että kristinusko on pohjimmiltaan salaperäistä ja se sisältää mystiikkaa. Miksi luterilainen kirkko ei tartu tilaisuuteen ja julista kuuluvasti, mitä se opettaa enkeleistä? Kirkkojen yleisökato voisi kääntyä nousuun.

Harwardissakin opettanut neurokirurgi Eben Alexander kuvailee Newsweek-lehdessä tapahtumia, joiden jälkeen hänen maailmankuvansa meni ”upside down”. Siitä, mikä meille on näkymätöntä, tuli hänelle todellisuutta. Alexander oli vaipunut koomaan vaikean aivokalvontulehduksen vuoksi, mutta lääkärien hämmästykseksi heräsi yllättäen viikon kuluttua.

Alexander kertoo, kuinka hänen aivoista irtautunut tajuntansa oli matkustanut universumin toiseen, laajempaan ulottuvuuteen. Hänelle avautui sanoinkuvaamaton maailma, jossa ihminen on paljon enemmän kuin fyysinen olento. Hän vakuuttaa, että kuolema ei ole tietoisuuden päätepiste, vaan yksi osa kiehtovaa matkaa.