Joskus tulee pohtineeksi, mistä suomalaisten huonoksi sanottu itsetunto oikein juontuu. Pitäisikö tarkastella kasvatuksen eetosta vaiko historian saatossa iskostuneita asenteita? Menneisyydestä nyt ainakin löytyy syitä. Satoja vuosia kestänyt Ruotsin miehitysvalta teki paljon hallaa, ja se näkyy yhä. Keskustelu pakkoruotsista junnaa paikallaan, ruotsinkielisten puolustelut saavat fiksuimmissa aikaan vain myötähäpeää ja suomenkieliset taas ovat arkoja ilmoittamaan, että järjettömyyden aika on ohi.
Entä sotien jälkeinen Suomi? Tarvitaan Juha Siltalan kaltainen psykohistorioitsija luotaamaan sitä hienosyistä kehitystä, joka sai poliitikot nöyristelemään Neuvostoliiton edessä, suostumaan suoranaiseen henkiseen väkivaltaan yya-liturgioineen ja tyhjine ystävyyden vakuutteluineen. Synkimpänä taistolaisaikana rintamalotta ja sotaveteraani olivat kirosanoja. Moni veteraani oli hiljaa kokemuksistaan, edes lapsille ei kerrottu sota-ajoista. Kunpa jo poismenneet veteraanit olisivat ehtineet kuulla historioitsija Gordon F. Sanderin sanat haastattelussa: ”Suomen talvisota oli viimeinen kunniallinen sota.”
Jos katsotaan suomalaisten saavutuksia, ei heikkoon itsetuntoon ole aihetta. Mehän vertaamme mielellämme itseämme muihin. Suomen lentokentät toimivat, vaikka lunta on satanut tavallista enemmän. Sen sijaan muualla Euroopassa 10 sentin lumikerros on ollut katastrofi. Säälittävä uutiskuva esitti kahta huomioliiviin puettua ihmistä lakaisemassa katuharjoilla polkua keskelle Heathrow´n kenttää.
Ylpeyden aiheitahan meillä riittää. Amerikkalaislehti on nimennyt Suomen maailman parhaaksi maaksi. Sodan köyhdyttämä Suomi nousi ennätysajassa johtavaksi teollisuusmaaksi, muotoilun, musiikin ja arkkitehtuurin suurvallaksi. Pisa-tutkimusten mukaan koululaitoksemme on maailman huipputasoa. Loistava neuvolajärjestelmämme, kirjastoverkostomme ja jokamiehenoikeus liikkua luonnossa aiheuttavat maailmalla katkeraa kateutta. Silti suomalaisen sielussa kaihertaa ikuinen huonommuudentunne.
Suomi Eu:ssa on kuin suhteettomia tuloksia itseltään vaativa suorittaja, opiskelija, jolle kymppimiinus pitkän matikan tentissä saa aikaan itseinhoa. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen puhuu hyvästä ja huonosta kasvatuksesta. Jälkimmäinen on sitä, että lasta ei koskaan kehuta ja kannusteta, vaan ainoastaan kielletään ja varoitetaan kaikesta. Tällaiset ankeat lähtökohdat luovat kroonisen stressitilan, mikä tekee ihmisestä syyllistyneen, ahdistuneen ja syrjäänvetäytyvän. En oikeastaan ihmetellyt, kun kesällä näin torilla miehen, jonka t-paidassa luki: ”Aina saa kärsiä ja hävetä.” Se on niin suomalaista.
Gordon F. Sander: Taistelu Suomesta 1939–1940 (2010)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Tunne itsesi suomalainen (2000)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010)
(Kolumni 2012)