Henkisen kehityksen oppaat ovat kautta aikojen markkinoineet sitä, kuinka anteeksi antaminen poistaa katkeruuden ja vapauttaa energiat. Minusta tuo logiikka ontuu pahasti, sillä miksi pitäisi antaa anteeksi, jos kukaan ei sitä pyydä? Niinhän sen on mentävä, että ensin pahantekijä katuu ja pyytää vilpittömästi anteeksi, sitten väärinteon kohde harkitsee asiaa ja suostuu pyyntöön, jos haluaa.
Piispa Kari Mäkinen pani paremmaksi ja teki anteeksi pyytämisestä kesän 2014 mediatapahtuman muistamalla seksuaalivähemmistöjä, joita kirkko on syrjinyt. Ajatus on kaunis, mutta sen täytyy yltää tekoihin asti niin, ettei hylkiminen jatku entiseen tapaan. En tiedä, ottivatko kyseiset vähemmistöt piispan pyyntöä vastaan.
Kirkon kontolla on muitakin syntejä, kuten sisällissodassa hävinneiden eli punaisten tuomitseminen, mistä kirkko on muistaakseni jo esittänyt pahoittelunsa. Yksi ryhmä, joka on unohdettu kirkon syntilistalta, on naiset, siis puolet kansakunnasta. Avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista ja heidän äideistään tehtiin aikoinaan kelvottomuuden ikoni, ja he toden totta saivat tuntea sen nahoissaan. Nähdäkseni naisten epätasa-arvoinen asema kirkon piirissä on niin itsestään selvää, ettei siihen edes kiinnitetä huomiota.
Kirkon sisään on rakennettu naisiin kohdistuva syrjintämekanismi. Vai mitä muuta on monenlainen aliarvioiminen, vähättely, alistaminen, nimittely, kontrollointi, kirkottaminen, rajoittaminen? Kuvaava on pappi Hilkka Olkinuoran kertomus. Lasta odottaessaan hän oli suorittamassa palvelupuvussaan kirkonmenoja, minkä jälkeen miespuolinen kollega tuli huomauttamaan: ”Oletpa rivo näky.”
Ihmismieli on sellainen, että uhriksi joutunut haluaa aina tietää syyn huonoon kohteluunsa, vaikka se tieto ei häntä enää varsinaisesti autakaan. Mutta loukkaus ikään kuin käsitellään loppuun sillä hetkellä, kun uhri saa esittää retorisen kysymyksensä: ”Miksi teit minulle niin?” Joskus hän saa vastauksen, useimmiten ei.
Ihmismieli on sellainen, että uhriksi joutunut haluaa aina tietää syyn huonoon kohteluunsa, vaikka se tieto ei häntä enää varsinaisesti autakaan. Mutta loukkaus ikään kuin käsitellään loppuun sillä hetkellä, kun uhri saa esittää retorisen kysymyksensä: ”Miksi teit minulle niin?” Joskus hän saa vastauksen, useimmiten ei.
(Kolumni 2014)