tiistai 30. kesäkuuta 2015

”Hei, isi tuli, isi tuli!”

Ylen Fem-kanava on lähettänyt muutamana kesänä kerran viikossa ruotsalaista Kesäpuhujat-ohjelmaa. Keskustelijat, joita on puolisen tusinaa, syövät, niin kuin Ruotsissa on aina tapana, kun ollaan yhdessä, ja ennen muuta he puhuvat ja kuuntelevat. Pari kesää sitten yhtenä teemana oli väkivallan kohteeksi joutuminen sekä lapsen menettämisen tuoma suru.

Pysäyttävä puheenvuoro parin vuoden takaisessa Kesäpuhujissa kuultiin entiseltä ammattinyrkkeilijältä Paolo Robertolta, jonka muuten Stieg Larsson otti Millennium-sarjaansa omana itsenään. Roberto on kertonut elämäkerrassaan väkivaltaisen nuoruutensa käännekohdasta, jossa hän tapasi oikean ihmisen oikeaan aikaan ja ryhtyi kanavoimaan aggressioitaan nyrkkeilijänä. 

Hän sanoi: ”Jokainen tarvitsee rakkautta, mutta jos et sitä saa, vaadit kunnioitusta, mutta jos et saa sitäkään, haluat edes herättää pelkoa.” 

Media tulvii uutisia silmittömästä väkivallasta. Äsken uutisoitiin, että raiskausrikokset ovat kaksinkertaisuneet kymmenen vuoden aikana. Rikollisuus ylipäätään on tullut monimuotoisemmaksi. ”Hakkasi tyttöä rautatangolla”, ”mies haudattiin elävänä”, ”ruumiista löytyi 50 veitseniskua, uhrin korva oli naulattu puuhun”, ”miestä kidutettiin raa´asti”. Lähes poikkeuksetta tekijät ovat miehiä. 

Isälle tärkeintä elämässä

Paikkakuntamme pappishenkilö kiistelyine näkemyksineen menee siitä, missä aita on matalin todeten, että lasten pahoinvoinnin syynä on äitien työssäkäynti. Niinhän se ei ole. Lausumassaa hän sitä paitsi syyllistää erityisesti yksinhuoltajia, joiden on joka tapauksessa pakko ansaita rahaa.  

Lasten ongelmien syyt ovat muualla, ja merkittävin niistä on pienten poikien kokoaikainen isän puute. Vankilapastori Markku Yli-Mäyry piti vangeille viikoittain pyhäkoulua. Hän sanoi olleensa rikollisille kuin isä, jota useimmilla heistä ei ollut ollut koskaan. Pyhäkoulu oli viikon kohokohta ja paatuneet liivijengiläisetkin itkivät kuin lapset. Käytävillä kaikui: ”Hei, isi tuli, isi tuli!”

Olen nähnyt, kuinka pikkumies katsoo isää täynnä onnea, kun tällä kerrankin on hänelle aikaa. Poika tarvitsee isää, ja jos yhteys on jostakin syystä poikki, on oltava miehenmalli, jonka virkaa voi toimittaa eno, setä, opettaja, urheiluvalmentaja tai kuka vaan, joka aidosti välittää lapsista. Millainen isä on vahingollinen? Sellainen, jolle työ tai raha tai alkoholi tai ystävät ovat tärkeintä elämässä, joka ei pidä lupauksiaan, joka puhumisen sijasta lyö, joka on aina poissa, joka ei kuuntele, joka ei koskaan kehu. 

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Karrageeni suututtaa

Vuodesta 2003 vähähiilihydraattinen ruokavalio on ollut osa elämääni enkä voi kuin olla kiitollinen kohtalolle, että satuin silloin kuulemaan lääkäri Antti Heikkilän radiohaastattelun, jossa hän kertoi hiilihydraattien haitoista. Oli heti selvää, että siinähän on minun juttuni. Vhh on nimenomaan terveyden ylläpitäjä, normaali paino tulee siinä sivussa. Myönnän, että on mukavaa voida hyvin.

Vhh:n idea on konstailematon. Yksinkertaisiin periaatteisiin kuuluu sokerittomuuden ja viljattomuuden lisäksi ruoan valmistaminen tuoreista, käsittelemättömistä ruoka-aineista sekä lisäaineiden välttäminen niin tarkkaan kuin mahdollista. Se tarkoittaa sitä, että vhh:ssa ei tunneta pikaruokaa, eineksiä ja muuta tehdasvalmisteista moskaa. Luonnolliset rasvat ovat itsestäänselvyys; muovisten kevytmargariinien tilalla käytetään voita. 

Marketin maitokaappi on varsinainen murheenlaakso: hyllymetreittäin kevyttä, rasvattomaksi käsiteltyä, lisäaineilla kyllästettyä, sokeroitua, karragenoitua. Suomalaisten maitotilojen arvokas tuote on pilattu täydellisesti. Ennen sentään voi ja kerma olivat kutakuinkin aitoa tavaraa, mutta eivät enää nekään.

Satamaito pilasi kermansa

Luin Heikkilän uusimman blogikirjoituksen "Valion tuotteet terveysriski", joka sai minut taas kerran kosmisen suuttumuksen tilaan. Heikkilä kertoo siitä valheesta, jonka varassa ruokateollisuus toimii. Valion tavoitteena on tappaa pienet maidonjalostajat. Pienet kun uskaltavat vielä jättää kermasta sen kirotun karrageenin pois. Esimerkkeinä näistä rohkeista on mainittava Arla ja keskipohjalainen Maitokolmio.

Karrageenia (E 407) on Valion kerman lisäksi myös raejuustoissa, jäätelöissä, eineksissä ynnä muussa. Karrageeni aiheuttaa allergioita sekä syöpiä, tulehduksia, vaurioita ja kasvaimia suolistossa – ei siis pidä ihmetellä, miksi ne ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Ruokateollisuus on mieltynyt karrageeniin (emulgaattorina), koska sen avulla rasvattomaksi käsitelty ruoka-aine saadaan näyttämään jotenkin oikealta ruoalta. Sisältö onkin sitä kuuluisaa silkkoa. Bisnes ensin, viis kuluttajan terveydestä.

Muutama vuosi sitten Satamaito sortui pilaamaan kermansa karrageenilla. Huomasin sen siitä, kun kerman rakenne oli muuttunut vastenmeliseksi, kuin lateksimaalia olisi kaatanut purkista, värikin oli oudon valkoinen. Satamaidon tuotteiden käyttö loppui siihen. Tilalle tulivat Maitokolmion kerma ja voi, ja toivonpa todella, että toholampilainen säilyttäisi linjansa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Sokeri ja huonot rasvat – terveytesi tuho

Yli 50-vuotias voi aivan viattomalla lääkärikäynnillä tulla yllätetyksi, kun lääkäri ottaakin puheeksi kolesteroliarvot ja tarjoaa statiinireseptiä. Kolesterolin suositustasoa on laskettu niin alas, että käytännössä lähes kaikki keski-ikäiset muka tarvitsisivat statiineja. Jäljet johtavat lääketeollisuuteen, sillä kolesterolilääkekauppa on sille kultakaivos.

Skotlantilainen lääkäri Malcolm Kendrick on tutkinut rasvan ja kolesterolin yhteyttä perusteellisesti. Hän kokosi havaintonsa kirjaksi, ja viesti on selvä: sen enempää kolesteroli kuin runsasrasvainen ruokakaan eivät aiheuta sydäntauteja, vaan syy on sokeri. Kendrick puhuu myös stressistä, sillä stressi tappaa. Syrjäytymisellä, rahahuolilla, huonolla sosiaalisella verkostolla ja rakkaudettomalla lähipiirillä on suora yhteys sydämen terveyteen.

Naisille ja yli 50-vuotiaille miehille statiineista ei ole mitään hyötyä. Ne aiheuttavat ikäviä sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, tasapaino-ongelmia ja muistihäiriöitä, joista lääketehtaat vaikenevat. Statiineja käyttänyt tuttavani valitti, että hänen jalkapohjansa ovat tunnottomat ja hänellä on vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopulta hän piti taukoa lääkkeen käytössä. Kuinka ollakaan, jalkojen tunto palasi ja elämä kirkastui.

Diabeteksen esivaihe kolmasosalla suomalaisista

Lääkäri Antti Heikkilä on kirjoittanut kirjan siitä, kuinka aikuistyypin diabetes voidaan joko estää tai parantaa pelkän ruokavalion avulla. Hän on saanut vastaansa THL:n ja Suomen diabetesliiton, jotka väittävät, että neuvot ovat hengenvaarallisia, mikä on täysin käsittämätöntä. Ranskassa kirja on palkittu.

Tällä hetkellä Suomessa on runsaat puoli miljoonaa II-tyypin diabeetikkoa, ja määrä kasvaa epidemian lailla. Se on huima osuus hieman yli viisimiljoonaisesta kansasta. Surullisinta tässä on se, että sairaissa on suuri joukko lapsia. Luultavasti jopa kolmasosa suomalaisista elää elämäänsä diabeteksen esivaiheessa, eivätkä he vielä tiedä olevansa sairaita. Ikääntyessä ihmisen kyky käsitellä hiilihydraatteja heikkenee, siksi niiden määrää pitäisi rajoittaa viimeistään viidenkympin rajapyykin jälkeen.

Rasvat ovat tärkeä osa ravitsemusta. Parhaita ovat voi, kookos- ja oliiviöljy. Heikkilän kokemus on, että ne eivät nosta kolesterolia, kuten virallinen tiede väittää. Hän kummeksuu suuresti myös nykyistä diabeteksen hoitotapaa, joka perustuu runsaaseen insuliinin käyttöön sekä vähärasvaiseen ja runsashiilihydraattiseen ruokavalioon. Kaiken järjen mukaan se pahentaa sairautta, koska se sekoittaa insuliinin aineenvaihduntaa entisestään. Tosiasia on, että insuliini on myrkky, joka vahingoittaa elimistöä monin tavoin. Kaiken lisäksi se vanhentaa ulkonäköä.

Kendrick, Malcolm: Ei sittenkään kolesteroli (2010)
Heikkilä, Antti: Diabeteksen ruokavaliohoito (2014)
(Kolumni 2014)

Lapsellako rasvamaksa?

Lapsia käy sääliksi. Mediasta ja katukuvasta näette karun todellisuuden: lihavuutta,  käytöshäiriöitä, masennusta, ilkivaltaa ja kiusaamista. Roskaruokaa, sokeria, lisäaineita, huonoja rasvoja – niitähän lapset pääasiassa syövät. Tehkää siis johtopäätelmä, missä on vika. 

Yltiöpositiivisessa maailmassamme, jossa kaikilla pitää olla kivaa eikä yhtään järkevää arvostelun sanaa siedetä, lapsen lihavuutta pidetään perheen yksityisasiana, josta ei suurin surminkaan puhuta ääneen. Ammattilaiset eivät aina tohdi puuttua asiaan, vaikka ehdottomasti pitäisi. Pojista neljännes ja tytöistä viidennes ovat joko ylipainoisia tai lihavia.

Muovimargariinia ja maitoa, josta on poistettu ravinteet

Vahingollisen ravinnon vaikutukset näkyvät lapsilla paitsi karieksena, allergioina ja suolistovaivoina, myös elintasosairauksina, jotka ovat tähän saakka olleet aikuisten etuoikeus. Rasvamaksa, joka mielletään vanhojen juoppojen ongelmaksi, voi nykyään olla myös lapsella, kiitos energiajuomien. Aikuistyypin diabetesta hoidetaan jopa 9-vuotiailla. Tämähän on aivan sairasta! Miettivätkö vanhemmat tai kouluterveydenhoitajat koskaan, mistä kaikki johtuu vai syytetäänkö aina vain huonoja geenejä? 

On vanhempia, jotka ovat heränneet näkemään laitosruoan hälyttävän heikon tason ja haluaisivat antaa lapsilleen oikeaa ruokaa evääksi kouluun, mutta sepä ei onnistukaan, sillä viranomaiset eivät sitä salli. Käsky kuuluu, että muovimargariinia ja ravinteettomaksi muokattua maitoa on käytettävä.  

Jos olisin siinä asemassa, että saisin päättää lapsen päivittäisestä ruoasta, loisin hänelle ruokavalion, joka poikkeaa oleellisesti tyypillisistä lasten syömisistä. Ennen kaikkea se ruoka olisi ravinteikasta, hyvänmakuista ja tuoreista aineista itse tehtyä. Se ei sisältäisi tietenkään valkeaa sokeria, vehnää, lisäaineita eikä mitään teollista einesmoskaa, jota bisnes kehtaa väittää ruoaksi. 

Millainen tulevaisuus on Suomella, jossa vanhuksia hylätään koteihinsa kemiallisesti pahoinpideltyinä, ylilääkittyinä ja jossa monet lapset, nuo tulevaisuuden aikuiset, ovat jo valmiiksi sairaita?
(Kolumni 2015)

Medikalisaatio ei tunnusta yksilöä

Medikalisaatio tarkoittaa lääketieteen vahvistumista alueilla, joille se ei ole ennen kuulunut. Lääkkeet ja hoidot ovat tietenkin tarpeen, kun kyseessä on todellinen sairaus, mutta jos normaali ominaisuus tai tuntemus, kuten ujous, suru, vanhuus tai kalju saavat tautinimikkeen, liikutaan vaarallisilla alueilla. Olen huomannut, että melkoinen osa ihmisistä ei ota vastuuta terveydestään, vaan heittäytyy hoitosysteemin varaan odottamaan, mitä tuleman pitää.

Ylinnä häärii innovatiivinen lääkebisnes. Sairauksia keksitään, ja viitearvoja, kuten kolesterolin, muunnellaan, että saadaan yli 50-vuotiaat napsimaan statiineja. Erityisen räikeästi bisnes rahastaa 2-tyypin diabeetikkoja. Ruokateollisuuden ja THL:n yhteistoimin heille annetaan vääriä ravitsemusohjeita, sitten lääkäri printtaa insuliinireseptejä, vaikka taudin voi parantaa pelkällä ruokavaliomuutoksella. Kohta kai on tilanne, jossa terveen kirjoissa on vain se, jota ei ole tarpeeksi tutkittu.

Arkkiatri Risto Pelkonen on todennut, että medikalisoituneessa maailmassa ihminen ei ole persoona, jolla on sosiaalinen todellisuutensa, tarinansa ja tunteensa, vaan hänet on pilkottu geeneiksi, molekyyleiksi ja joukoksi vaaratekijöitä. Kaikki kuuluvat koko elämänsä ajan vauvasta vaariin johonkin riskiryhmään. Lapsuus on vain terminaalivaihe, nuoruus vanhuutta ennakoiva oire ja vanhuus osa tautioppia.

Medikalisaatio koskettaa kansalaisia jo varhain. Minun lapsuudessani ei tiedetty mitään erityislapsista – oli vain lapsia. Tuttavan kertomus nykymenosta on kuvaava. Hänen lapsensa aloitettua koulun vanhemmille pidettiin infotilaisuus. 

Rehtorin ja luokanopettajan puheiden jälkeen esiin marssi jos jonkinlaista kuraattoria, psykologia ja terveydenhoitajaa. Kukin kertoi mitä erinomaista erityis- ja tukitoimintaa on saatavilla opintojen tueksi. Siinä välissä oli pakko kysyä: ”Olenkohan nyt varmasti oikeassa paikassa, kun meidän lapsi on kaiketi ihan normaali eikä millekään erityisluokalle menossa?” Paikka oli kuulemma oikea. 
(Kolumni 2014)

Edes vähän suhteellisuutta

Median sisältöjä seuratessa tulee usein tunne, että suuri osa ihmiskunnasta koostuu laumasieluista, jotka eivät aina muista, että heillä on käyttökelpoiset aivot. Esimerkkejä löytyy. Pöytyän metsissä liikkuu 6–7 suden katras ja pöytyäläiset ovat moisesta röyhkeydestä hyvin vihaisia. Sanovat, että sudet ovat vaarallisia ja ne pitäisi tappaa. 

Nykyihmiset ovat näköjään jo niin vieraantuneita luonnosta, että he sietävät huonosti sen eri ilmenemismuotoja, kuten susia. Ne kuitenkin kuuluvat Suomen eläimistöön ja ovat asuneet täällä kauemmin kuin ihmiset. Väitän, että sutta pahempi uhka ihmispopulaatiolle ovat serotoniinivajeiset ja päihdeongelmaiset miehet, jotka eivät tunne sanaa itsehillintä. Naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyys on eksoottisen Suomen erikoisuus, ja niissä tilastoissa maamme onkin EU:n pahinta A-ryhmää.

Sikainfluenssahype sai uskomattomat mitat syksyllä 2009. Syvän joen kaupungissa näin, kuinka THL:n pelottelemat ihmiset seisoivat sadan metrin jonossa viimassa ja räntäsateessa odottamassa sikapiikkiä. Kiltit kansalaiset tekivät niin kuin ylhäältä käskettiin, koska kuolemanpelko oli sumentanut terveen harkinnan. Kupla puhkesi, tuhansia kuolleita ei tullutkaan, tuli narkoleptisiä lapsia.

Malariahysteriaa en ole havainnut maailman tiedotusvälineissä. Se johtuu siitä, että maailman köyhyyskartta ja malariakuolleisuusalueet noudattavat samoja rajoja. Malariaan kuolleiden lasten määrät konkretisoituvat, jos kuvitellaan, että joka päivä maahan murskautuisi viisi jumbo jetiä täynnä lapsia. WHO:lle se on yhdentekevää eikä malarianhoidon kehittäminen kiinnosta, koska tautia ei esiinny rikkaissa länsimaissa.

Toinen osoitus järjettömyydestä on Sydän- ja Diabetes-liiton ruokalautasmalli. Jokainen, joka vähänkään tietää ravitsemuksesta, näkee, että se on vaarallinen ja vailla tieteellistä faktaa. Se on kuin uskonto, jota ei saa tutkia, sanoo Antti Heikkilä blogissaan. Näiden liittojen ohjeilla ei koskaan parane, vaan päinvastoin, sairaudet pahenevat. 

Liitot saavat rahaa lääke- ja ruokateollisuudelta ja ne tekevät niin kuin rahoittaja määrää. Vilja- ja margariinipainotteinen lautasmalli on lääkebisneksen kulmakivi, koska se takaa lääkkeiden menekin. Oikeastaan kyse on jo taloudellisesta riistosta. Itsenäisesti ajatteleva tk:n asiakas, joka kyselee liikaa, on kiusankappale. Jos hän pyytää SD 25-koetta verensä d-vitamiinitason selvittämiseksi, siitä ei innostuta, sen sijaan tyrkytetään turhaa ja kallista kolesterolimittausta.
(Kolumni 2011)

Tuulimyllyjä vastaan

Se oli varmaan johdatusta, kun otin äskettäin käteeni aikakauslehden, vaikka en yleensä ehdi niitä lukea. Sain nimittäin tietää lääkehuollon lehtori Alli Puiravasta ja kirjasta, jonka teossa hän on ollut mukana. Vaikka Puirava on rohkea nainen, joka ei pelkää vaarantaa 40-vuotista uraansa, häneltä on monesti päässyt itku suomalaisvanhusten lääkehoidon vuoksi. Ehkä se on ollut voimatonta raivoa.

Hänen mielestään vanhusten lääkitys on menettänyt järkevät mittasuhteet, ja siitä hän syyttää lääkäreitä ja lääketehtaita. Vai voidaanko puhua hoidosta, kun lääkäri määrää pyörätuoliin jämähtäneelle 90-vuotiaalle dementikolle mahtavan lääkepatteriston hännänhuipuksi vielä statiineja, jotta se kauhea peikko, kolesteroli, alenisi? Tosiasiassa korkea kolesteroli ikäihmisellä on terve merkki.

Puirava paheksuu lääkäreitä, jotka lukevat Käypä hoito -ohjeita kuin piru raamattua. Hänen mukaansa kyse on vakavasta osaamattomuudesta sekä kyvyttömyydestä nähdä kokonaisuuksia. Lääkkeiden haittoja ei tunneta, ja kun potilas niistä valittaa, määrätään sivuvaikutuksia varten uusi lääke. Puiravan on suorastaan tuskallista katsoa vierestä, kun lääkärikunta ja lääketeollisuus vähättelevät näitä haittoja, vaikka ne aiheuttavat paljon kärsimystä hauraille vanhuksille. Siksi hänen tiiminsä päätti koota yksiin kansiin elinryhmittäin laitos- ja avohoidossa käytettyjen lääkkeiden yhteis- ja haittavaikutukset. Sen kirjan soisi kuluvan ammattilaisten käsissä.

Puirava kysyy, että mihin tällä kemiallisella väkivallalla pyritään ja miksi juuri Suomessa medikalisaatio on saanut yliotteen. Halutaanko päästä helpolla ja pienemmillä henkilöstökuluilla? Tiesitkö, lukijani, että 80 prosentilla laitosasukkaista on jokin psyykenlääke? Toisin on Hollannissa, jossa Puirava on käynyt useilla opintomatkoilla. Siellä laitoksissa ”ei huudeta ja valiteta, ei olla sekavia ja rauhattomia”, vaan eletään levollista vanhuksen elämää.

”Verorahoilla ihmisiä nirhataan hengiltä. Vastapuoli tietää, että me tiedämme. Minulla on valtava määrä dokumentteja epäasiallisesta lääkityksestä, että jos minua aletaan painostaa, rupean purkamaan kaappejani”, Puirava tuhahtaa. Hän on syvästi huolissaan ja syystä.

Alli Puirava et al.: Lääketietoa ammattilaisille (2012)  


(Kolumni 2012)

Sanahelinää ja erilaisia todellisuuksia

On merkillistä, kun ilmiö, joka on todellisuutta 700 000 suomalaiselle, on kuin kiusallinen salaisuus, josta ei ole sopivaa puhua ääneen eikä sitä olla edes näkevinään. Tarkoitan tulotasoltaan EU:n virallisen köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä. Rikkaassa Suomessa, jolla on varaa lapioida rahaa velkakriisimaihin, pidetään ahdingossa kokonaista 13 % väestöstä. He ovat pieneläkeläisiä, yksinhuoltajia, opiskelijoita, työttömiä, akateemisia pätkätyöläisiä, sairaita ja muita syrjäytettyjä.

Nyt on sellainen kehitys käynnissä, että köyhälistön alapuolelle on kaikessa hiljaisuudessa muodostumassa kurjalisto. EU:n uusien linjauksien mukaan Suomen tulisi luopua asumispaikkaan sidotusta sosiaaliturvasta. Toisin sanoen se on sosiaaliturvan alasajoa, jossa tuesta tulee asumisperusteista. Täten voidaan tulkita, että asunnottomilla, joita maassamme on muuten noin 8000 henkeä, ei ole oikeutta kaikkiin nyt voimassa oleviin etuuksiin – kodittomilta otetaan tavalliset minimietuudet pois.

Elävätköhän poliitikot, päättäjät, tutkijat ja mediavaikuttajat jossakin ulkoavaruudessa, koska tuo 13 prosentin tilanne ei näytä kuuluvan kenellekään? Ilmeisesti ketään ei kiinnosta. Luulisi, että meillä olisi käynnissä avoin kiivas yhteiskunnallinen keskustelu näistä kyseenalaisista muutoksista, joita ollaan viemässä läpi. Ai niin, onhan niitä tärkeitä, päivänpolttavia teemoja, kuten sukupuolineutraali avioliitto ja mamujen karmeat kokemukset rasistisessa Suomessa.

Leipäjonojen lähellä asuvat toivovat, että joku lopettaisi ne. Kenties jonot ovat ikävä muistutus siitä, mikä saattaa odottaa ketä tahansa näinä yt-neuvottelujen aikoina. Ne, jotka käyvät työssä ja täyttävät pyhän shoppailuvelvoitteensa, ovat sitä mieltä, että katteetonta apua, kuten kansalaispalkkaa ei saa antaa, koska se houkuttaa joutilaisuuteen. Heidän mielestään köyhyydestä pääsee, kun oikein kovasti haluaa, ja työttömyys on tietysti työttömän oma syy. Hännisen veljesten pamfletti on ansiokas luotaus tähän todellisuuteen.

Kauniin sanahelinän mukaan Suomi on kansalaisyhteiskunta, mutta todellisuudessa meiltä puuttuvat demokraattisen vaikuttamisen mekanismit. Viimeisin esimerkki on yli miljoonan EU:n kansalaisen allekirjoittama adressi, joka esitti vastalauseen geenimuunnellun viljelyn sallimiselle. Komissio hylkäsi aloitteen vedoten menettelytapaperusteisiin.

Niin kauan kuin köyhyydestä vain puhutaan, mutta siihen ei haluta vaikuttaa, puheet ruokkivat itse itseään ja köyhyys elää omaa elämäänsä. Tuon toisen kirjan kirjoittaja amerikkalainen Barbara Ehrenreich kokeili, miltä tuntuu raataa samanaikaisesti kahdessa surkeasti palkatussa työssä Wal Martissa ja roskaruokaravintoloissa. Raha riitti huonosti ja yhdenkin päivän sairastaminen vei entistä pahempaan jamaan. Yhdysvalloissa miljoonat ihmiset elävät näin, ja pian meilläkin yhä useampi.

Jera & Jyri Hänninen: Kallis köyhyys. Kuinka hyvinvointivaltio purettiin ja köyhyydestä tehtiin bisnestä (2008).
Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla (2003).

Hämärä kieli vallanvälineenä

Brittikirjailija George Orwell (1903–1950) varmaan kauhistelee pilven reunalla: ”Ne hullut ovat sittenkin toteuttamassa kirjojeni visioita!” Kyllä, totta se on. Valtion tasolla katastrofin merkit ovat selvät. Suomi-parka on kohta tyhjennetty ahkeralla työllä saavutetusta varallisuudesta syytämällä se Etelä-Euroopan holtittomille maille. Ministeri ei tiedä tarkkaan, mitä tuli allekirjoitettua. Hän hokee kameran edessä hädissään ”vakuuksista” ja ”takuista”, ja 40 % onkin yhtäkkiä 100 %. Suomea ollaan viemässä kohti EU-liittovaltiota ja Euvostoliiton kylmää todellisuutta. Koska armeijaakin ollaan ajamassa alas, ja kun Suomenniemi tuntuu olevan strategisesti haluttua aluetta, viimeistään nyt kannattaisi edes opetella kyrilliset aakkoset.

Fb-kaverini Petri jakoi adressit.com-sivuilla olevan tiedotteen: ”Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan lakiehdotusta, jolla pyritään rajoittamaan vanhusten, vammaisten sekä muiden sosiaalihuollon asiakkaiden perusoikeuksia. Esityksen mukaan potilaalle voitaisiin jopa antaa lääkkeitä hänen tietämättään.” Pelkkä ajatuskin on veret seisauttava. Eikä ole pitkä aika siitäkään, kun puhuttiin pakkorokotuksista.

Orwellin ennustukset näyttävät toteutuvan pikku hiljaa ja huomaamatta. Valvontakameroita ja peltipoliiseja on kaikkialla, ja sitä pidetään aivan luonnollisena. Jollakin on siis oikeus tarkkailla menemisiäsi, jopa puhelintasi, mutta ei se mitään, systeemi nyt vaan on semmoinen. Kauppojen etukortit paljastavat elämäntavoistasi ja käyttäytymisestäsi enemmän, kuin haluat uskoa.

Uuskieli, uuspuhe, josta Orwell kertoo, on levinnyt laajalle. Olen kerännyt uuskielen sanoja. Niiden rikkakasvusto rehottaa kaikilla elämänalueilla. On muka korrektia puhua ”syrjäytyneistä”, mutta kukaan ei kysy, että onko heitä todella ja jos on, miksi. Itse en suostu viljelemään tuota asenteellista sanaa, vaan käytän ilmausta ”syrjäytetty”, sillä harva väistyy syrjään vapaaehtoisesti. Jos sanot väärän mielipiteen väärässä seurassa, se tulkitaan helposti ”vihapuheeksi”. Joku voi pitää tätäkin tekstiä sellaisena.

Uuskielen idea on luoda hämäriä peitesanoja asioista, jotka herättävät tunteita ja kysymyksiä. Sen tavoitteena on tehdä toisinajattelu mahdottomaksi. ”Kannustava työttömyysturva” on sitä. Käytännössä se merkitsee, että työtöntä nöyryytetään ja hänen elämänsä tehdään kurjaksi. Sitä on Kelan kaavakkeissa, uskonliikkeissä, politiikassa, sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä. 

Kun lääkäri latelee päätteensä takaa sanat ”käypähoitosuositus”, ”kansallinen hoitolinja” tai ”hoitopoikkeama”, ei asiakkaalla ole mitään mihin tarttua, koska hän ei ole varma sanojen sisällöstä. Keskustelu loppuu siihen, kuten oli tarkoituskin. 

George Orwell: Eläinten vallankumous (uusintapainos 2010), Vuonna 1984 (uusintapainos 2008)


Peliteoriassa tie rauhaan?

Toista maailmansotaa seuranneen kylmän sodan uhkaavimpiakaan käänteitä ei voi verrata siihen, mitä parhaillaan tapahtuu Ukrainassa. En oikeastaan ymmärrä, miksi EU:ssa käytetään tilanteesta kiertoilmausta ”vakava konflikti”, kun Ukrainassa on selkeästi sota. Eurooppa pelkää, vaikka nyt pitäisi toimia ja olla taipumaton.

Ja jälleen historiaan. Itse kukin on huomannut, että aikamme muistuttaa 1930-lukua. Silloinkin Neuvostoliitto levitti valhepropagandaa Suomea vastaan ja teki rajaloukkauksia maalla, merellä ja ilmassa. Entä mitä teki Suomi vuonna 1939, kun Neuvostoliitolta alkoi tulla kiristyviä vaatimuksia alueluovutuksista? Tukholman suurlähettiläämme J. K. Paasikivi meni valtuuskuntineen kolmesti Moskovaan kertomaan valtioneuvoston ja hallituksen linjan, jossa kieltäydyttiin kompromisseista. Nyt tiedämme, että se oli silloin ainut oikea suhtautumistapa.

Nämä asiat tulivat mieleeni lukiessani israelilaisesta professorista ja hänen peliteoriastaan. Robert Aumann on matematiikan nobelisti, joka on soveltanut ajatuksiaan politiikkaan ja talouteen. Kysymykseen, onko olemassa yhtä mallia, joka selittäisi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen, Aumann sanoo, että vastaus on peliteoriassa. Se tutkii vaikutussuhteita sellaisten tekijöiden kesken, joilla on toisistaan poikkeavia päämääriä.

Aumannin mukaan vastoin yleistä käsitystä toista maailmansotaa ei aloittanut natsi-Saksa, vaan Britannian pääministeri Neville Chamberlain. Hän kävi vuonna 1938 neuvottelemassa Adolf Hitlerin kanssa, ja palattuaan kotiin hän ilmoitti parlamentille tuoneensa mukanaan rauhan. Chamberlain oli tehnyt sopimuksen, joka antoi Saksalle valtuudet Tšekkoslovakian sudeettimaahan.

Aumann moittii Israelin vetäytymistä Gazasta vuonna 2005: "Sanoin jo silloin, että vetäytymällä annamme arabeille kannustimen hyökätä kimppuumme. Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Kun annat toiselle osapuolelle periksi, rohkaiset sitä jatkamaan hyökkäystään.” Israel on vihollisten ympäröimä, siksi periksi antamattomuus on sille elinehto. 
(Kolumni 2014)

Suomessa on suvaitsevaisuuden kulttuuri

Olen aina ihmetellyt suomalaisten taipumusta vähättelyn sekaiseen itsevihaan. Sellainen luo ikäviä mielikuvia, jotka ruokkivat itseään, ja kun niitä riittävän kauan hoetaan, ne alkavat elää omaa elämäänsä juurtuen yleiseksi mielipiteeksi. Meidän olisi jo korkea aika alkaa arvostaa itseämme, ja se tapahtuu kansanluonteemme hyväksymisen kautta.

Meille on ominaista vähäeleisyys ja pidättyvyys. Ei ole sopivaa metelöidä saavutuksilla eikä pyrkiä huomion keskipisteeksi. Se on arvokasta, koska se on juuri sitä, mitä me aidosti olemme. Tunnen myötähäpeää, kun suomalainen haluaa esittää eurooppalaista. Poskisuudelmat ja halaukset ventovieraiden kesken näyttävät naurettavilta: kuin kaksi halkoa kolahtaisi yhteen. 

Jotkin tahot syyttävät suomalaisia impivaaralaisuudesta, suvaitsemattomuudesta ja jopa rasismista. Tosiasiassa rasismi ei ole Suomessa edes käynyt. Rotusorto ei ole yhteiskuntaamme sisään rakennettu systeemi, kuten apartheid ja rotulait aikanaan olivat muualla maailmassa. On siis mahdotonta keskustella ongelmasta, jota ei ole, vaikka ministeri sitä kuinka tivaa. 

Suvaitsevaisuudella ei ole absoluuttista mittaria, on vain inhimilliseen arviointikykyyn perustuva osoitin. Väitän, että Suomessa on mitä hienoin suvaitsevaisuuden kulttuuri. Vierasmaalaisiin on aina suhtauduttu ystävällisesti, jos he ovat tulleet tänne­ hyvin aikein. Vuonna 1917 Suomi antoi täydet kansalaisoikeudet kaikille riippumatta uskonnosta, kielestä, varallisuudesta tai sukupuolesta. Euroopassa on maita, joissa tämä ei ole vieläkään toteutunut.

Suomalaisuuteen kuuluu itse selviytymisen eetos. Tapana on hoitaa omat asiat ja välttää puuttumasta naapurin elämään. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Apua annetaan, jos näyttää siltä, että sitä todella tarvitaan ja se osataan ottaa vastaan. En ole huomannut, että suomalaiset olisivat ulkomaalaisvihamielisiä. Maahanmuuttokritiikissä on kyse aivan muusta kuin ihmisen väristä. Tavallisen kansalaisen oikeustajua loukkaa, jos tänne tullaan pelkästään hyödyntämään sosiaalietuja. Moista käytöstä paheksutaan kaikkialla, ei vain Suomessa. 
(Kolumni 2013)

Hitaat ja hiljaiset

Minä en olisi minä, ellen hakisi nykyilmiöihin juonteita historiasta. Nyt on kyse suomalaisten nöyryydestä, piirteestä, joka sai Josif Stalinin lausahtamaan: ”Tuo viaton, typerä kansa.”

Suomi oli lähes koko keisarivallan ajan Venäjän imperiumin rauhallisinta aluetta jopa siinä määrin, että kapinoivia puolalaisia kehotettiin ottamaan oppia suomalaisilta. Kun Suomesta tuli osa Venäjää, Aleksanteri I perusti Suomen asiain komitean, johon kuului myös kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Hänen virkakirjeensä keisarille on mielenkiintoinen. Siinä nimittäin vakuutetaan, että suomalaiset ovat helppoja alamaisia, sillä he ovat hitaita, hiljaisia ja kuuliaisia, joskin itsepäisiä. 

Kirjallisuuden kaanonin huipulle nostetut J. L. Runeberg ja Sakari Topelius jalostivat Armfeltin näkemyksiä ja hehkuttivat kuvaa rehellisestä, ahkerasta ja vaatimattomasta kansasta. Lukutaitoiset suomalaiset lukivat ja näin kirjailijoiden yltiöromanttiset ajatukset vahvistuivat. Sanan mahti on täällä suuri. 1800-luvulla kansallinen identiteetti muokattiin kurin avulla. Kansa tyytyi vähään, kunhan sen ei annettu tietää paremmasta.

Mikä on tulos runoniekan ja satusedän ihanteista? Kansa, joka vastalauseitta maksoi sotakorvaukset eikä älähtänytkään rauhansopimusten vääryyksistä. Vuodesta toiseen se vakuutteli ystävyyden ihanuutta Neuvostoliiton kanssa ja pelkäsi kuollakseen. EU:ssa Suomi on mallijäsen, joka pitää ehdotuksia määräyksinä ja noudattaa niitä tarkasti – vaikka sitten velkarahalla. 

Missään muualla kokonainen kansakunta ei suostuisi pakkoruotsin kaltaiseen ikeeseen. Meillä kaikkien on opiskeltava turhaa kieltä, jotta Posiolle eksynyt ruotsikielinen saisi palvelua ruotsiksi. Huomatkaa! Suomenkieliset mielletään palkollisiksi. 

Kuntatasolla alamaisuus näkyy hyväveliverkoston hyväksymisenä. Muutaman ihmisen harjoittamaa nuhruista kabinetti- ja sanelupolitiikkaa pidetään normaalina, koska niin on aina ollut. Avoin päätöksenteko, johon on näennäisesti sitouduttu, ei toteudu. Vain harva uskaltaa sanoa, että eihän se mitään demokratiaa ole.
(Kolumni 2013)

Anteeksi, sanoi kirkko

Henkisen kehityksen oppaat ovat kautta aikojen markkinoineet sitä, kuinka anteeksi antaminen poistaa katkeruuden ja vapauttaa energiat. Minusta tuo logiikka ontuu pahasti, sillä miksi pitäisi antaa anteeksi, jos kukaan ei sitä pyydä? Niinhän sen on mentävä, että ensin pahantekijä katuu ja pyytää vilpittömästi anteeksi, sitten väärinteon kohde harkitsee asiaa ja suostuu pyyntöön, jos haluaa.

Piispa Kari Mäkinen pani paremmaksi ja teki anteeksi pyytämisestä kesän 2014 mediatapahtuman muistamalla seksuaalivähemmistöjä, joita kirkko on syrjinyt. Ajatus on kaunis, mutta sen täytyy yltää tekoihin asti niin, ettei hylkiminen jatku entiseen tapaan. En tiedä, ottivatko kyseiset vähemmistöt piispan pyyntöä vastaan.

Kirkon kontolla on muitakin syntejä, kuten sisällissodassa hävinneiden eli punaisten tuomitseminen, mistä kirkko on muistaakseni jo esittänyt pahoittelunsa. Yksi ryhmä, joka on unohdettu kirkon syntilistalta, on naiset, siis puolet kansakunnasta. Avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista ja heidän äideistään tehtiin aikoinaan kelvottomuuden ikoni, ja he toden totta saivat tuntea sen nahoissaan. Nähdäkseni naisten epätasa-arvoinen asema kirkon piirissä on niin itsestään selvää, ettei siihen edes kiinnitetä huomiota. 

Kirkon sisään on rakennettu naisiin kohdistuva syrjintämekanismi. Vai mitä muuta on monenlainen aliarvioiminen, vähättely, alistaminen, nimittely, kontrollointi, kirkottaminen, rajoittaminen? Kuvaava on pappi Hilkka Olkinuoran kertomus. Lasta odottaessaan hän oli suorittamassa palvelupuvussaan kirkonmenoja, minkä jälkeen miespuolinen kollega tuli huomauttamaan: ”Oletpa rivo näky.”

Ihmismieli on sellainen, että uhriksi joutunut haluaa aina tietää syyn huonoon kohteluunsa, vaikka se tieto ei häntä enää varsinaisesti autakaan. Mutta loukkaus ikään kuin käsitellään loppuun sillä hetkellä, kun uhri saa esittää retorisen kysymyksensä: ”Miksi teit minulle niin?” Joskus hän saa vastauksen, useimmiten ei. 
(Kolumni 2014)

Vapaaehtoisia vankeja

Säälimme Pohjois-Korean asukkaita, koska heillä ei ole henkistä eikä fyysistä vapautta. Itsenäinen ajattelu ja toiminta on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Jokainen pohjoiskorealainen tottelee diktaattori Kim Jong-unia, jonka säätelemä pakkovalta on ehdoton. Ihmettelemme, voiko sellaisessa komennossa elää järjissään.

Sain käsiini kirjan, joka käsittelee ranskalaisen filosofin Michel Foucaultin (1926–1984) teorioita vallasta. Foucault jakoi valtakäsitteen kahteen luokkaan: pakkovaltaan ja biovaltaan, joista jälkimmäisen ilmenemismuotoihin hän keskittyi. Pakkovalta tappaa ja tukahduttaa, kun taas biovalta on hienovaraisempaa. Me länsimaisissa demokratioissa elävät, biovallan alistamat, rakennamme omat vankilamme itse. Kim Jong-unin kaltaisia alkukantaisia päsmäreitä ei tarvita.

Biovallan avainsana on sosiaalinen kontrolli. Koulu, kirkko, mainonta, media, viihdeteollisuus, terveydenhuolto ja yhteiskunnan tukijärjestelmät istuttavat meihin itsetarkkailua, ohjailevat mielikuviamme ja totuttavat sietämään valvontaa. Oppivainen ihminen tekee kaiken lopulta omatoimisesti eräänlaisen itsesensuurin hengessä – erilaisuutta ei katsota suopeasti. Huvittavinta tässä on se, että uskomme olevamme vapaita ja määräävämme itse asioistamme.

Todellisuudessa et päätä itse oikeastaan mistään, luulet vain. Jos et halunnut ottaa H1N1-rokotusta, sinua syyllistettiin ja menit kiltisti jonoon. Kauppaketjut valvovat ostokäyttäytymistäsi etukorttien avulla. Noudattamalla virallisia ravitsemusohjeita sairastut ja joudut ostamaan lääkkeitä. Kestät narsistia työpaikalla. Vihaat vartaloasi, sillä koskaan se ei ole sellainen, kuin biovalta käskee. Shoppailet ahdistukseesi, koska ostamisesta on tehty niin helppoa, että se on kuin hauska velvollisuus.

Meille annetaan kuvitelma hyvästä elämästä, joka tiivistyy vain muiden odotuksiin. Hyväksymme sen, koska pelkäämme riskejä ja hylätyksi tulemista. Oletko sinä, lukijani, ammatissa, johon aidosti ja täysin sydämin aikoinaan halusit ja pidät siitä edelleen?
(Kolumni 2014)

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Taide tuli kylään

Ystävyyteni kuvataiteen kanssa alkoi, kun olin 4-vuotias ja siihen aikaan innostuneempi sanoista kuin kuvista. Maailma oli silloin hitaampi ja hiljaisempi, sillä ympäristöstä puuttui kuvan ja äänen loputon vuo. Mummoni, joka siivosi yhteiskoulua, otti minut kerran mukaansa työmaalleen. Kiertelin ihmettelemässä perhoskokoelmaa ja spriipulloissa kelluvia käärmeitä.

Eräässä luokassa oli seinä täynnä oppilaiden lyijykynäpiirroksia, ja niitä tutkiessani tajusin ensi kerran, että ihmiskäsi voi osata piirtää mitä tahansa. Olin todella vaikuttunut, kun tunnistin kuvista tuttuja taloja ja puita, hautausmaan ja sorakuopan seutua. Se oli hetki, jolloin pienen ihmisen maailmankuva avartui.

Sitten tänne saatiin taidekoulu, ihme suuresta maailmasta. Kankaanpään nimi kiiri kautta maan, ja nyt 50 vuoden jälkeen, kun koulun tulevaisuus on ollut välillä vaakalaudalla, ymmärretään miten valtava merkitys sillä on ollut. Taide on osa kaupungin imagoa ja uskallanpa väittää, että se on lisännyt henkistä hyvinvointiakin. Kaiken kruununa on suurenmoinen Taidekehä.

Muistan elävästi, kuinka koulun tulo aiheutti puhetta ja arvailuja, tosin ei paljonkaan kielteistä. Sen luulen johtuneen siitä, että koulun perustajia, Kauko Räikettä ja Juhani Tarnaa, arvostettiin taiteellisten saavutustensa ansiosta. Olihan Räike kuvanveistäjänä tehnyt myös paikallista kivityötaitoa tunnetuksi. Ne, joilla oli hyvin vähän kosketusta taiteeseen, eivät aluksi oikein tienneet, kuinka suhtautua. ”Kunhan eivät nyt vaan levittäisi huonoja tapoja nuorison keskuuteen”, eräs opettaja tuskaili.

Taidekoululaiset olivat jännittävän näköisiä liikkuessaan kylän raiteilla. Erikoisia vaatteita vilahteli, oli folkloretyylisiä hameita ja hapsuhuiveja, värikkäitä neuleita, leveälahkeisia samettihousuja ja marikankaisia laukkuja. Joillakin pojilla oli kuuminta muotia oleva beatlestukka ja heidänkin vaatetuksensa poikkesi paikkakuntalaisten maalaispoikien harmaista teryleenihousuista. Tulokkaat toivat raikkaan tuulahduksen puhumalla omia murteitaan, sillä 1960-luvun puolivälissä täällä ei yleensä muuta kuullut, kuin omaa yläsatakuntalaista hämäläismurrettamme.

Aina saa kärsiä ja hävetä

Joskus tulee pohtineeksi, mistä suomalaisten huonoksi sanottu itsetunto oikein juontuu. Pitäisikö tarkastella kasvatuksen eetosta vaiko historian saatossa iskostuneita asenteita? Menneisyydestä nyt ainakin löytyy syitä. Satoja vuosia kestänyt Ruotsin miehitysvalta teki paljon hallaa, ja se näkyy yhä. Keskustelu pakkoruotsista junnaa paikallaan, ruotsinkielisten puolustelut saavat fiksuimmissa aikaan vain myötähäpeää ja suomenkieliset taas ovat arkoja ilmoittamaan, että järjettömyyden aika on ohi.

Entä sotien jälkeinen Suomi? Tarvitaan Juha Siltalan kaltainen psykohistorioitsija luotaamaan sitä hienosyistä kehitystä, joka sai poliitikot nöyristelemään Neuvostoliiton edessä, suostumaan suoranaiseen henkiseen väkivaltaan yya-liturgioineen ja tyhjine ystävyyden vakuutteluineen. Synkimpänä taistolaisaikana rintamalotta ja sotaveteraani olivat kirosanoja. Moni veteraani oli hiljaa kokemuksistaan, edes lapsille ei kerrottu sota-ajoista. Kunpa jo poismenneet veteraanit olisivat ehtineet kuulla historioitsija Gordon F. Sanderin sanat haastattelussa: ”Suomen talvisota oli viimeinen kunniallinen sota.”

Jos katsotaan suomalaisten saavutuksia, ei heikkoon itsetuntoon ole aihetta. Mehän vertaamme mielellämme itseämme muihin. Suomen lentokentät toimivat, vaikka lunta on satanut tavallista enemmän. Sen sijaan muualla Euroopassa 10 sentin lumikerros on ollut katastrofi. Säälittävä uutiskuva esitti kahta huomioliiviin puettua ihmistä lakaisemassa katuharjoilla polkua keskelle Heathrow´n kenttää.

Ylpeyden aiheitahan meillä riittää. Amerikkalaislehti on nimennyt Suomen maailman parhaaksi maaksi. Sodan köyhdyttämä Suomi nousi ennätysajassa johtavaksi teollisuusmaaksi, muotoilun, musiikin ja arkkitehtuurin suurvallaksi. Pisa-tutkimusten mukaan koululaitoksemme on maailman huipputasoa. Loistava neuvolajärjestelmämme, kirjastoverkostomme ja jokamiehenoikeus liikkua luonnossa aiheuttavat maailmalla katkeraa kateutta. Silti suomalaisen sielussa kaihertaa ikuinen huonommuudentunne.

Suomi Eu:ssa on kuin suhteettomia tuloksia itseltään vaativa suorittaja, opiskelija, jolle kymppimiinus pitkän matikan tentissä saa aikaan itseinhoa. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen puhuu hyvästä ja huonosta kasvatuksesta. Jälkimmäinen on sitä, että lasta ei koskaan kehuta ja kannusteta, vaan ainoastaan kielletään ja varoitetaan kaikesta. Tällaiset ankeat lähtökohdat luovat kroonisen stressitilan, mikä tekee ihmisestä syyllistyneen, ahdistuneen ja syrjäänvetäytyvän. En oikeastaan ihmetellyt, kun kesällä näin torilla miehen, jonka t-paidassa luki: ”Aina saa kärsiä ja hävetä.” Se on niin suomalaista.

Gordon F. Sander: Taistelu Suomesta 1939–1940 (2010)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Tunne itsesi suomalainen (2000)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010)
(Kolumni 2012)

Hooveria ja Wilsonin pintaa

Suomalaiset ovat säntillisiä velanmaksajia. Fraasia kuulee tämän tästä, ja ainakin ennen se piti valtion tasolla täysin paikkansa. Harmittavan usein velanhoitokykymme liitetään Neuvostoliitolle maksettuihin sotakorvauksiin. Se oli suuren luokan puhallus, joka alkoi Mainilan laukauksista ja päättyi 43 000 neliökilometrin alueen takavarikointiin sekä 300 miljoonan kultadollarin, 1938 arvon pohjalta laskettuna, suuruiseen velkataakkaan. Jos siitä haluaa löytää hyvää, voi toki myöntää, että teollisuutemme modernisaatio lähti sen ansiosta rakettimaiseen nousuun.

Tosiasiassa Suomen maine hyvänä velanmaksajana on lähtöisin jo 1930-luvulta. Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomi lainasi Yhdysvalloilta 8,3 miljoonaa dollaria 62 vuoden maksuajalla. Raha jouduttiin käyttämään ruokaan. Niinpä meille tuotiin laivalasteittain amerikanherkkuja, Hooveria ja Wilsonin pintaa, toisin sanoen siemenviljaa ja suolattua läskiä. Metsätyömailla tarvittiin rasvaista ruokaa.

Velkaa lyhennettiin nopeutetussa tahdissa, mikä on ymmärrettävää nuoren kansakunnan itsetunnon kannalta. Velallinen on aina altavastaajana ja joutuu noudattamaan ehtoja. Itsenäisyys oli kultaakin kalliimpi ja sen henkinen merkitys valtaisa. 

Yhdysvallat oli neuvotellut lainasopimukset 15 Euroopan valtion kanssa. Vuoteen 1933 mennessä vain kuusi maata oli hoitanut lainojaan. Köyhyydestä ponnistanut Suomi herätti maailmanlaajuista huomiota, kun täältä lähti suoritus myös vuonna 1934, vaikka elettiin pahinta lama-aikaa. Amerikkalaiset lehdet julkaisivat Suomesta kolmetuhatta ihailua suitsuttavaa artikkelia. Velkaa lyhennettiin jopa talvisodan aikana, minkä propaganda-arvo oli tietysti suunnaton. 

Suomen maine hyvänä velanhoitajana on historiaa. Nykyisistä lähes sadan miljardin euron lainoista emme tule koskaan selviämään. Mitähän 1920- ja 30-luvuilla vaikuttaneet valtiovarainministerit ja Suomen pankin johtajat sanoisivat 2000-luvun hallitusten aikaansaannoksista? Totuushan on, että ylivelkaantunut maa menettää vähitellen itsenäisyytensä. Kylmä kyyti odottaa konkurssitilassa kärvistelevää Suomea. 
(Kolumni 2014)  



perjantai 12. kesäkuuta 2015

Enemmän inhimillisyyttä, Kankaanpää!


Kankaanpään kaupunginhallituksessa käsiteltiin (6.5.) esitystä Kelankaareen suunnitellusta mielenterveyskuntoutujien asuntolasta. Se kumottiin yhtenä perusteluna se, että tällaista yksikköä ei voi rakentaa keskelle lapsiperheiden kansoittamaa omakotialuetta. Minusta oli uskomatonta, että nimby-ilmiö (not in my backyard, ei minun takapihalleni) on levinnyt tännekin. Suututti niin paljon, että kirjoitin paikallislehteen vastalauseen sekä apologin mielenterveyskuntoutujien puolesta. 

Joku KH:n jäsenistä oli perustellut vastustavaa kantaansa sillä, että koska alueen lapset käyttävät metsäpolkua mennessään harrastuksiinsa, voi olla vaarallista ja pelottavaa, jos asuntolan asukkeja sattuu kulkemaan polulla samaan aikaan. Sille, joka on tosissaan tätä mieltä, ei voi kuin sanoa, että otan osaa, sillä ennakkoluuloisuutesi ja tietämättömyytesi ovat päässeet järkyttäviin mittoihin. 

Eivät nykylapset ole niin pahasti tynnyrissä kasvaneita, etteivät he olisi nähneet elämän eri puolia ja tavanneet monenlaisia ihmisiä, niin terveitä kuin sairaita. Näennäisesti normaalissa perheessä, siistien tiiliseinien sisällä saattaa tapahtua hirvittäviä asioita, jotka traumatisoivat lapsen loppuelämäkseen. Koti on lapselle ahdistava paikka, jos siellä on jatkuvaa henkisen ja fyysisen väkivallan uhkaa. Ikävä kyllä, sellainen ei ole lainkaan harvinaista.

Kirjoituksessani kehotin kyseisen KH:n jäsenen tavoin ajattelevia kuntalaisia miettimään asioita hieman syvällisemmin. Elämme 2000-lukua sivistysvaltiossa, jonka henkeen ei voi kuulua minkään ihmisryhmän asettaminen marginaaliseen erityisasemaan. On aika huolestuttavaa, että kunnallisissa päättäjissäkin on niitä, jotka pelkäävät ihmisiä ja joilla ei ole oikeaa tietoa mielen sairauksista. 

Tässä tapauksessahan on kyse kuntoutujista. He ovat toipumassa sairaudestaan, ei heitä pelätä tarvitse. Kokemukseni mukaan he ovat jopa liiankin arkoja ja vetäytyviä, koska vaistoavat herkästi syrjivät asenteet. Eikö olisi luontevinta lähteä heidän olosuhteistaan ja tehdä ratkaisuja sen pohjalta, miten heitä parhaiten autetaan osallisiksi tavallista arjen elämää? 

Yhteiskunta näyttää olevan työikäisiä ja -kykyisiä varten. Muut menkööt pois silmistä ja häiritsemästä. Onko todella niin, että terveet työikäiset eivät hyväksy vanhuksia, vammaisia, sairaita tai muuten syrjäytettyjä näkymään katukuvassa? Asian on oltava juuri päinvastoin! Mainituille ihmisryhmille, jotka nykytrendi mieluusti sysää kauas keskustoista, on tärkeintä päästä keskelle elämää eikä tuijottamaan mäntyjä ja kanervikkoa jonnekin korpeen laitosmaiseen tylsyyteen.