maanantai 1. helmikuuta 2016

Tapahtui Niinisalossa kesällä 1942

Ultra (1 / 2016) julkaisi Kissankello-kolumnin, jossa käsittelen ufoilmiötä. Näyttäisi siltä, että aihe on kokenut uuden tulemisen, sillä kiinnostus on selvästi lisääntynyt myös tutkijoiden keskuudessa.

Merkillinen tapahtuma alkoi, kun Kankaanpään Niinisalossa radanvarressa varuskunnan läheisyydessä tiellä kävelivät toisiaan vastaan 9-vuotias kylässä asuva tyttö ja vieras nainen. Tyttö oli palaamassa kotiin vietyään lehmiä laitumelle.

Kohti Jeesuksen syntymäaikaa

Yksi vaikuttavimmista ufotapauksista, minkä tiedän, on kesältä 1942. Kaikki alkoi, kun Kankaanpään Niinisalossa radanvarressa varuskunnan läheisyydessä tiellä kävelivät toisiaan vastaan 9-vuotias kylässä asuva tyttö ja keski-ikäinen hymyilevä nainen.

Harmaaseen kävelypukuun pukeutunut nainen antoi luotettavan vaikutelman ystävällisyydellään. Hän otti tyttöä kädestä ja he menivät aukealle, jossa seisoi kolmen jalan varassa hopeanvärinen alus. Kyljen aukosta johti portaat maahan.

T
yttö kertoi menneensä alukseen mielellään ja uteliaisuudesta. Hän näki kojetaulun täynnä mittareita ja laitteita. Nainen osoitti yhtä vipua ja pyysi painamaan sitä. Tyttö tunsi, kuinka alus lähti liitämään ilmassa huimaa vauhtia. "Nyt lennämme itäänpäin kohti Jeesuksen syntymäaikaa", nainen viestitti telepaattisesti. Eräällä pöydällä oli karttoja, joita nainen levitteli nähtäväksi.

He syventyivät monenlaisiin keskusteluihin, mutta niiden sisältöä tyttö ei myöhemmin enää tarkasti muistanut. Nainen kysyi vieraaltaan, mitä tämä tiesi Jeesuksesta ja selitti, että oli tärkeää tuntea kaikki Jeesuksesta kerrotut asiat. Hän painotti, että Jeesuksen sanat olivat tosia. 

Muistikuvat katkesivat siihen ja seuraavaksi tyttö havaitsi makaavansa
niityllä puolisen kilometriä kohdasta, jossa oli tavannut avaruusnaisen. Kotona huomattiin, että tytön silmät olivat pahoin tulehtuneet, minkä takia syyslukukausi koulua jäi käymättä.

Ufotarinoiden lumo


Olin noin 10-vuotias, kun luin lehdestä ensi kerran lentävistä lautasista. Se oli 1960-lukua – avaruusolennoista oli alettu puhua ja kirjoittaa yleisemmin 1940-luvulla. Yhdysvalloista kantautui kummia: oli Roswellin tapaus ja muuta ennen kuulumatonta. 
Minusta öinen taivas satelliitteineen ja valoineen on pysäyttävä, koska se on niin kaunis ja hiljainen.

Suuri kiinnostus ufoihin johdatti minut myöhemmin alan kirjojen pariin ja tietenkin John E.
Mackin Ufosieppaukset, Tapani Kuninkaan kirjat ja monet muut kuluivat käsissäni.Ufotarinoissa on lumoa, mystisyyttä, jopa raamatullisuutta. Onkohan liioiteltua verrata niitä uskonnolliseen kokemukseen? Sellainen tulee väistämättä mieleen, sillä aiheen ympärillä on ilmapiiri, joka vetää ihmistä kirkkoon, virittää rukoilemaan ja meditoimaan.

FT Jaakko Närvä on tutkinut ufologiaa ja sanoo, että kokemukset voidaan
uskontohistoriallisesti selittää länsimaisen esoterian, kristillisyyden ja kansanuskon jatkumona. Närvän mukaan ufokokemuksilla on yhtäläisyyksiä kansanuskomuksellisiin perinteisiin, kuten keijuperinteellisiin ja shamanistisiin aineistoihin.

Muistan lukeneeni kuvauksia keskellä suomalaista luontoa nähdyistä humanoideista, jotka muistuttivat tonttua ja menninkäistä. Jospa kansansaduissa on sijansa myös avaruusväellä?

Mutta se aikakäsitteen sisältö! Karttoja selaillessaan nainen oli huomauttanut, että ihminen ei koskaan häviä, missään ei ole rajaa eikä loppua eikä aikaa ole olemassa, vaan ajassa voidaan kulkea niin eteen- kuin taaksepäinkin. Tässäkö on selitys ennalta tietämiselle ja sille, että unessa tai selvänäön kautta saamme tietää tulevaisuudestamme? Koko elämä on jo tapahtunut, jos niin halutaan ajatella.








maanantai 16. marraskuuta 2015

Tähtitaivas kätkee ihmisen mysteerin


Pieni varoituksen sana. Arvostan C. G. Jungin teorioita ja sovellan niitä sekä unien tulkinnassa että astrologiassa. Moni on sijoittanut tuon kiistanalaisen sveitsiläisherran tieteen porstuaan, syrjään salonkien säihkeestä, kun taas minä, tavallinen astrologian harrastaja, koen saavani Jungilta perustaa käsityksilleni.

Jung sanoo tähtitaivasta kosmiseksi kirjaksi, josta heijastuvat arkkityypit, ihmiskunnan yhteiset perikuvat. Niissä yhdistyvät myös kaksi psykologista toimintoa, alkemia ja astrologia. Koska astrologiassa on kyse ihmiskunnan henkisestä olemuspuolesta, se projisoi ihmislajin sielutieteellistä tuntemusta. Käsityksestä, että tähdistöt vastaavat arkkityyppisiä kuvia ja tarinoita, syntyi Jungin tiivistelmä: "Niin ylhäällä kuin alhaalla", jolla hän tarkoittaa kaikkeuden tasoja, makrokosmosta ja mikrokosmosta – maailmankaikkeutta ja ihmistä.

Hormonien ja entsyymien karavaani

Sitten tullaan mielisanontaani, sisäisiin tähtiin. Näkemykseni astrologiasta poikkeaa valtavirrasta siinä, että en koskaan puhu taivaankappaleiden vaikutuksista, vaan siitä, miten niiden asemat ilmentävät yksilön sisäisiä kehityskulkuja. Olen taipuvainen ajattelemaan, että toteutamme itse kohtaloamme vetämällä puoleemme tiettyjä ihmisiä, energioita ja tapahtumaketjuja – minkään olematta silti sattumaa. Meidän henkilökohtaiset edellytyksemme on koodattu sisäiseen tietopankkiimme, ja jostain kumman syystä tuo kokonaisuus synkronoi tähtitaivaan kanssa.

Henkilön astrologinen kartta on kaavio tähtitaivaasta, joka vallitsi hänen syntymähetkellään. Planeettakulmat muodostavat makrokosmisen viestin, tiedoston, ja ihminen puolestaan on ikään kuin mikrokosmos senhetkisine mahdollisuuksineen. Siitä ajatukseni jatkuu aivojen välittäjäaineisiin. ”Ihmisen elämä on hormonien ja entsyymien karavaani”, on joku viisas sanonut. Mielestäni se kuulostaa järkevältä. Miksi yksilöillä on niin suuria poikkeamia esimerkiksi dopamiini-, noradrenaliini-, melatoniini- ja serotoniinitasoissa? Juuri se tekee meistä erilaisia ihmisiä, jotka luomme omat ratkaisumme ja valintamme. Elämästämme tulee niiden mukainen.

Kauneus ja salaperäisyys eivät saa kadota

Minua viehättää suuresti 1600-luvulla eläneen luonnontieteilijä-filosofi Blaise Pascalin lause: ”Sydämellä on syynsä, joita järki ei ymmärrä. Se tiedetään tuhannesta asiasta.” Suren sitä, että moderni nykyihminen on kadottanut paljon ihmisenä olemisen ainutlaatuisuudesta kieltämällä tunteet. Tunteista puhumista sekä niiden voiman tunnustamista pidetään naiviutena ja heikkoutena, vaikka sehän on juuri päinvastoin.

Lääketiede on edistynyt 1900-luvulla valtavasti, mutta ihmismielestä ei tiedetä vieläkään oikeastaan mitään. Ja niin paljon kuin me luulemme tietävämme. Soisin todella, että ihminen jäisi osittaiseksi salaisuudeksi, kiehtovaksi arvoitukseksi, aivan kuten toivon, että avaruuden valloitus olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta.

Kauneus ja salaperäisyys eivät saa kadota maailmasta eikä kaikkeen pitäisi kajota. Arkkityyppiseen maisemaani kuuluu syvänsininen yötaivas, jota kattaa tähtien meri sekä uusikuu. Lähellä on tutkimaton, huikean kaunis metsä äänineen ja tuoksuineen. Yksi sen asukkaista on pöllö, yön lintu, intuition perikuva ja jungilainen animahahmo.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sinisimmät silmät


”Se on ny sitte menoo, lääkärit ei voinu mitään,” sanoi pappa, isäni isä, rauhallisella äänellä. Hänet oli lähetetty Porin sairaalasta kotiinsa kuolemaan – syöpä oli jo levinnyt laajalle. Hänen sänkynsä vieressä oli tuoli, jolle oli asetettu lääkepulloja. Yhdessä luki Mikstuura, ja se oli tarkoitettu hillitsemään yskimistä, koska leikkaushaava oli kipeä. ”Näitä mä oon nauttinu,” pappa totesi.

Hän oli kammennut laihtuneen olemuksensa istumaan sängynlaidalle ja katsoi minuun ruiskukansinisillä silmillään. Ihmettelin, että noinko kirkkaansiniset ne ovatkin. Hymy oli entinen, sellainen, jota näkee satakuntalaisilla: pidättyvä, aavistuksen verran ironinen virne, joka antaa ymmärtää, että tässä tiedetään asioista enemmän, kuin päältä päin näkyy.

Lapset olivat papalle lähinnä hyödyttömiä kiusankappaleita, jotka vain kuluttavat ruokaa ja vaatteita. Minulle ei ollut muodostunut häneen tunnesidettä, mitä muuta voi odottaakaan, sillä ollessani pieni hän ei koskaan puhutellut minua eikä nostanut syliinsä. Hän oli pelottava enkä uskaltanut lähestyä häntä, mutta minusta se oli ihan luonnollista, niinhän oli aina ollut. 

Istuessani papan sängyn luona tarkastelin häntä, hän puolestaan katseli mietteliäästi ikkunasta ulos. Kesän rusketuksen alla kasvoilla kuulsi harmaa kalpeus. Kysyin kerran isältäni, millaista hänellä oli lapsena silloin 1930-luvulla. Hän oli ollut veljiensä kanssa innostunut urheilusta, mihin lisäkipinää antoivat Berliinin olympiakisat. Pappa rikkoi poikien keihäät ja korkeushyppytelineet, urheilu oli muka turhuutta. Kysyin isältä, että saitteko koskaan selkäsaunoja. ”Kyllä isä löi ja se löi kovaa!” hän sanoi painottaen viimeistä sanaa, ja ilme oli sellainen, etten halunnut tietää enempää. 

Papan lapsuudesta 1890-luvulla tiedän vain sen, että koti oli ankara. Tuskin hän oli milloinkaan saanut hyväksyntää omana itsenään. Nykytietämyksen valossa hän oli kaltoin kohdeltu lapsi, kotivammainen, joka siirsi pettymyksensä perintönä omille lapsilleen. Silti isäni ymmärsi katkaista väkivallan ketjun. 

torstai 27. elokuuta 2015

Kukin viestii tyylillään

Naisten muoti on minulle aika yhdentekevä, näkeehän sen jo omasta lookistani: muistutan Steve Jobsia, jolla oli aina yllään siniset farkut ja musta t-paita. Sen sijaan olen heikkona miesten vaatemuotiin sillä tavalla, että haluan tietää siitä kaiken. Luen aiheesta jokaisen eteen osuvan kirjan, blogin ja lehtijutun.

Erityisen kiehtovana pidän perinteistä brittiläistä miesten pukeutumista sääntöineen ja ihanine yksityiskohtineen. Eri tarkoituksiin on omat hattu- ja pukumallinsa, kangaslaatunsa ja vaikkapa paidankauluksen leikkaus. Brittiläisen tyylin nimittäjä on laadukas yksinkertaisuus. 

Mitä se tyyli sitten on? Tietysti ensin tulee mieleen siisti olemus, siitähän ei voi tinkiä. Mutta liian usein näkee suomalaisissa miehissä jotain muuta. Nenästä tursuaa karvaryteikkö, vaatteet ovat tunkkaiset, hiukset ja kynnet likaiset – ja se parransänki! Yli 30-vuotias ei ole enää niin freesi, että voi jättää partansa ajamatta. Sänkinaama ei ole trendikäs, vaan hän näyttää siltä, kuin olisi nukkunut pari yötä puistossa.     

Huono maku ja paljon rahaa

Mies pelkää kuolemaakin enemmän sitä, että antaa vahingossa itsestään naurettavan, tai mikä pahinta, ämmämäisen vaikutelman. Mies haluaa näyttää olevansa ennen muuta sellainen, jolle elämän karut realiteetit ovat tuttuja ja joista selvitään. Ulkonäöstä ei tarvitse piitata, puhukoot teot puolestaan. Silti kysyn, että mitä vikaa on rennon raikkaassa ulkonäössä.

Kulttuurimme on nuori ja perinteet ohuita. Alexander Stubb, ankean korpivaelluksensa juuri päättänyt pääministerimme, haluaa luoda itsestään kuvaa eurooppalaisena tyyliniekkana. Alex ei näytä L' Uomo-lehden mallilta, eikä hän ole kovin tyylikäskään pillihousuissaan ja kittanassa takissaan. Ilmiselvästi hän ei viihdy niissä vetimissä.

Tyyli on myös tilannetajua, itsensä hyväksymistä sekä kiinnostusta ihmisiin ja maailmanmenoon. Tyyliä on kiillotetut nahkakengät, aidot materiaalit ja mielivärit, joissa viihtyy. Muotisuunnittelija Matti Seppänen iskee asian ytimeen: ”Ei saa yrittää liikaa. Huono maku yhdistettynä paljoon rahaan on ympäristökatastrofi.” 

Kirjapolulla-blogissani on esittely juuri ilmestyneestä Ville Raivion oppaasta Klassikko – jokaisen miehen tyylikirja.

lauantai 8. elokuuta 2015

Enkeleitä ilmassa


Turun yliopisto on tekemässä historiansa kenties kiinnostavinta aluevaltausta. Siellä nimittäin on alettu tutkia näkymätöntä olevaisuutta, jota myös tuonpuoleiseksi sanotaan. Rajakokemukset, joita on meillä kaikilla, sysättiin vuosisatoja sitten alma materin ulkopuolelle, koska niitä pidettiin magiikkana.

Ajat ovat muuttuneet ja yleinen kiinnostus kasvanut. Ilmiöt nostetaan kansainvälisestikin harvinaisella tavalla esille suurhankkeessa, jota varten kolme työryhmää sai Suomen Akatemialta isot apurahat. Parapsykologian harrastajana jään jännittyneenä odottamaan tuloksia.

Teologia on ehtinyt jo paljon tutkia toiseutta, kuten enkeleitä ja kuoleman jälkeistä elämää, mutta nyt asioita tarkastellaan uusista näkökulmista, joissa yhdistetään eri tieteenalojen tietämys.

Turun tutkimuksessa ihmisen mieli -aihetta lähestytään humanistisesta, yhteiskuntatieteellisestä ja lääketieteellisestä näkökulmasta tekstitutkimuksin, etnografian avulla, psykologisin kokein ja neurokuvantamisella. Yksi kiinnostava polku on myös kooman aikaisten mekanismien tutkiminen. Toinen alue on mielen toiminta suhteessa olentoihin ja todellisuuksiin, jotka on tulkittu yliluonnollisiksi.

Kuolema on osa kiehtovaa matkaa

Eri kulttuureissa ihmiset ovat aina olleet jotenkin yhteydessä tuonpuoleiseen, vainajiin, esi-isiin ja enkeleihin joko mielikuvien, unien tai elettyjen kokemusten kautta. Enkelit muistuttavat meitä siitä, että kristinusko on pohjimmiltaan salaperäistä ja se sisältää mystiikkaa. Miksi luterilainen kirkko ei tartu tilaisuuteen ja julista kuuluvasti, mitä se opettaa enkeleistä? Kirkkojen yleisökato voisi kääntyä nousuun.

Harwardissakin opettanut neurokirurgi Eben Alexander kuvailee Newsweek-lehdessä tapahtumia, joiden jälkeen hänen maailmankuvansa meni ”upside down”. Siitä, mikä meille on näkymätöntä, tuli hänelle todellisuutta. Alexander oli vaipunut koomaan vaikean aivokalvontulehduksen vuoksi, mutta lääkärien hämmästykseksi heräsi yllättäen viikon kuluttua.

Alexander kertoo, kuinka hänen aivoista irtautunut tajuntansa oli matkustanut universumin toiseen, laajempaan ulottuvuuteen. Hänelle avautui sanoinkuvaamaton maailma, jossa ihminen on paljon enemmän kuin fyysinen olento. Hän vakuuttaa, että kuolema ei ole tietoisuuden päätepiste, vaan yksi osa kiehtovaa matkaa.


lauantai 18. heinäkuuta 2015

Rauni-Leena Luukanen-Kilden ennustukset


Rajatieto, paranormaali, yliluonnollinen, miten sitä halutaankaan kutsua, on meillä vuosien kestoharrastus. Kirjoittelen silloin tällöin Tapani Kuninkaan perustamaan Ultraan, joka on alan vanhin ja johtava julkaisu. Lehden johtokunta järjestää Kuortaneella joka heinäkuu kesäpäivät, tänä vuonna jo 40:nnen kerran. Mieleeni tuli vuoden 2010 Ultra-päivät. 

Kuten aina, ilmapiiri oli helteisen leppoisa ja luentoja tarjolla monenlaisia. Sisällöt liikkuivat oudon ja hauskan, uskomattoman ja kiinnostavan alueilla. Sitten lavalle astui Rauni-Leena Luukanen-Kilde (1939–2014), viimeiset vuotensa Norjassa asunut kirjailija-luennoitisja, trooppisten tautien erikoislääkäri ja entinen Lapin lääninlääkäri. Kahdeksansataapäinen yleisö oli hiiskumattoman hiljaa. Se tiesi mitä odottaa.

Luukasen sanoma oli veret seisauttava. Hän puhui Bilderberg-eliittiryhmästä ja Illuminati-salaseurasta, joiden tavoitteena on karsia ylikuormitetun maapallon väestöä kahdella kolmasosalla. Edellissyksynä ihmisiin piikitetty sikainfluenssarokote oli Luukanen-Kilden mukaan lääkeyhtiöiden luoma keino surmata ihmisiä juuri tätä tarkoitusta varten. ”Ei sikainfluenssa ole vaarallinen, mutta rokote on. Siinä on ihmisvirusta sekoitettuna sika- ja lintuvirukseen”, Luukanen selvitti. ”Tarkoituksena on vähentää väestöä ja tuoda miljardeja ja miljardeja tappajien taskuun.” Ainakin siinä hän oli oikeassa, että rokote on vaarallinen.

Mikrosiruja seuraavan rokotteen mukana?

Kirjojensa ja You tubeen levitettyjen videoiden seurauksena Luukanen-Kilde on tullut tunnetuksi salaliittoteorioiden kannattajana. Hän on muun muassa kirjoittanut, että ihmisiin istutetaan mikrosiruja, joiden avulla jotkin tahot valvovat meitä ja käyttäytymistämme. Luennolla hän tarkensi visiotaan kertomalla, että keinotekoisesti tehdyn sikainfluenssan varjolla vuonna 2009 kokeiltiin kuinka alttiita ihmiset ovat joukkohysterialle, ja kun seuraava flunssa-aalto lasketaan liikkeelle, rokotteen mukana ihmiseen laitetaan nanoteknologian kehittämä mikrosiru.

Tässä vaiheessa vieruskaverini kuiskasi: ”Uskomatonta, ei voi olla totta.” Ajattelin Euroopan lähihistoriaa. Toteutuihan järjetön holokaustikin, miksi ei sitten Luukanen-Kilden maalailemat kauhuskenaariot. Kaikki, minkä ihminen pystyy kuvittelemaan, voi olla mahdollista.

Vuosien ajan saksalaiset vainosivat ja murhasivat miljoonia viattomia kenenkään tai minkään estämättä. Entä se jättiläismäinen populaation harvennus, jonka toteutti itänaapurimme diktaattori? Tahallisesti aiheutetussa nälänhädässä Ukrainassa ja vankileirien saaristossa menehtyneitä oli massoittain. Eräänlainen ihmiskoe oli 74 vuotta kestänyt neuvostososialismikin. Ei mitään uutta auringon alla. Ei ihminen opi eikä muutu.


tiistai 30. kesäkuuta 2015

”Hei, isi tuli, isi tuli!”

Ylen Fem-kanava on lähettänyt muutamana kesänä kerran viikossa ruotsalaista Kesäpuhujat-ohjelmaa. Keskustelijat, joita on puolisen tusinaa, syövät, niin kuin Ruotsissa on aina tapana, kun ollaan yhdessä, ja ennen muuta he puhuvat ja kuuntelevat. Pari kesää sitten yhtenä teemana oli väkivallan kohteeksi joutuminen sekä lapsen menettämisen tuoma suru.

Pysäyttävä puheenvuoro parin vuoden takaisessa Kesäpuhujissa kuultiin entiseltä ammattinyrkkeilijältä Paolo Robertolta, jonka muuten Stieg Larsson otti Millennium-sarjaansa omana itsenään. Roberto on kertonut elämäkerrassaan väkivaltaisen nuoruutensa käännekohdasta, jossa hän tapasi oikean ihmisen oikeaan aikaan ja ryhtyi kanavoimaan aggressioitaan nyrkkeilijänä. 

Hän sanoi: ”Jokainen tarvitsee rakkautta, mutta jos et sitä saa, vaadit kunnioitusta, mutta jos et saa sitäkään, haluat edes herättää pelkoa.” 

Media tulvii uutisia silmittömästä väkivallasta. Äsken uutisoitiin, että raiskausrikokset ovat kaksinkertaisuneet kymmenen vuoden aikana. Rikollisuus ylipäätään on tullut monimuotoisemmaksi. ”Hakkasi tyttöä rautatangolla”, ”mies haudattiin elävänä”, ”ruumiista löytyi 50 veitseniskua, uhrin korva oli naulattu puuhun”, ”miestä kidutettiin raa´asti”. Lähes poikkeuksetta tekijät ovat miehiä. 

Isälle tärkeintä elämässä

Paikkakuntamme pappishenkilö kiistelyine näkemyksineen menee siitä, missä aita on matalin todeten, että lasten pahoinvoinnin syynä on äitien työssäkäynti. Niinhän se ei ole. Lausumassaa hän sitä paitsi syyllistää erityisesti yksinhuoltajia, joiden on joka tapauksessa pakko ansaita rahaa.  

Lasten ongelmien syyt ovat muualla, ja merkittävin niistä on pienten poikien kokoaikainen isän puute. Vankilapastori Markku Yli-Mäyry piti vangeille viikoittain pyhäkoulua. Hän sanoi olleensa rikollisille kuin isä, jota useimmilla heistä ei ollut ollut koskaan. Pyhäkoulu oli viikon kohokohta ja paatuneet liivijengiläisetkin itkivät kuin lapset. Käytävillä kaikui: ”Hei, isi tuli, isi tuli!”

Olen nähnyt, kuinka pikkumies katsoo isää täynnä onnea, kun tällä kerrankin on hänelle aikaa. Poika tarvitsee isää, ja jos yhteys on jostakin syystä poikki, on oltava miehenmalli, jonka virkaa voi toimittaa eno, setä, opettaja, urheiluvalmentaja tai kuka vaan, joka aidosti välittää lapsista. Millainen isä on vahingollinen? Sellainen, jolle työ tai raha tai alkoholi tai ystävät ovat tärkeintä elämässä, joka ei pidä lupauksiaan, joka puhumisen sijasta lyö, joka on aina poissa, joka ei kuuntele, joka ei koskaan kehu. 

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Karrageeni suututtaa

Vuodesta 2003 vähähiilihydraattinen ruokavalio on ollut osa elämääni enkä voi kuin olla kiitollinen kohtalolle, että satuin silloin kuulemaan lääkäri Antti Heikkilän radiohaastattelun, jossa hän kertoi hiilihydraattien haitoista. Oli heti selvää, että siinähän on minun juttuni. Vhh on nimenomaan terveyden ylläpitäjä, normaali paino tulee siinä sivussa. Myönnän, että on mukavaa voida hyvin.

Vhh:n idea on konstailematon. Yksinkertaisiin periaatteisiin kuuluu sokerittomuuden ja viljattomuuden lisäksi ruoan valmistaminen tuoreista, käsittelemättömistä ruoka-aineista sekä lisäaineiden välttäminen niin tarkkaan kuin mahdollista. Se tarkoittaa sitä, että vhh:ssa ei tunneta pikaruokaa, eineksiä ja muuta tehdasvalmisteista moskaa. Luonnolliset rasvat ovat itsestäänselvyys; muovisten kevytmargariinien tilalla käytetään voita. 

Marketin maitokaappi on varsinainen murheenlaakso: hyllymetreittäin kevyttä, rasvattomaksi käsiteltyä, lisäaineilla kyllästettyä, sokeroitua, karragenoitua. Suomalaisten maitotilojen arvokas tuote on pilattu täydellisesti. Ennen sentään voi ja kerma olivat kutakuinkin aitoa tavaraa, mutta eivät enää nekään.

Satamaito pilasi kermansa

Luin Heikkilän uusimman blogikirjoituksen "Valion tuotteet terveysriski", joka sai minut taas kerran kosmisen suuttumuksen tilaan. Heikkilä kertoo siitä valheesta, jonka varassa ruokateollisuus toimii. Valion tavoitteena on tappaa pienet maidonjalostajat. Pienet kun uskaltavat vielä jättää kermasta sen kirotun karrageenin pois. Esimerkkeinä näistä rohkeista on mainittava Arla ja keskipohjalainen Maitokolmio.

Karrageenia (E 407) on Valion kerman lisäksi myös raejuustoissa, jäätelöissä, eineksissä ynnä muussa. Karrageeni aiheuttaa allergioita sekä syöpiä, tulehduksia, vaurioita ja kasvaimia suolistossa – ei siis pidä ihmetellä, miksi ne ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Ruokateollisuus on mieltynyt karrageeniin (emulgaattorina), koska sen avulla rasvattomaksi käsitelty ruoka-aine saadaan näyttämään jotenkin oikealta ruoalta. Sisältö onkin sitä kuuluisaa silkkoa. Bisnes ensin, viis kuluttajan terveydestä.

Muutama vuosi sitten Satamaito sortui pilaamaan kermansa karrageenilla. Huomasin sen siitä, kun kerman rakenne oli muuttunut vastenmeliseksi, kuin lateksimaalia olisi kaatanut purkista, värikin oli oudon valkoinen. Satamaidon tuotteiden käyttö loppui siihen. Tilalle tulivat Maitokolmion kerma ja voi, ja toivonpa todella, että toholampilainen säilyttäisi linjansa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Sokeri ja huonot rasvat – terveytesi tuho

Yli 50-vuotias voi aivan viattomalla lääkärikäynnillä tulla yllätetyksi, kun lääkäri ottaakin puheeksi kolesteroliarvot ja tarjoaa statiinireseptiä. Kolesterolin suositustasoa on laskettu niin alas, että käytännössä lähes kaikki keski-ikäiset muka tarvitsisivat statiineja. Jäljet johtavat lääketeollisuuteen, sillä kolesterolilääkekauppa on sille kultakaivos.

Skotlantilainen lääkäri Malcolm Kendrick on tutkinut rasvan ja kolesterolin yhteyttä perusteellisesti. Hän kokosi havaintonsa kirjaksi, ja viesti on selvä: sen enempää kolesteroli kuin runsasrasvainen ruokakaan eivät aiheuta sydäntauteja, vaan syy on sokeri. Kendrick puhuu myös stressistä, sillä stressi tappaa. Syrjäytymisellä, rahahuolilla, huonolla sosiaalisella verkostolla ja rakkaudettomalla lähipiirillä on suora yhteys sydämen terveyteen.

Naisille ja yli 50-vuotiaille miehille statiineista ei ole mitään hyötyä. Ne aiheuttavat ikäviä sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, tasapaino-ongelmia ja muistihäiriöitä, joista lääketehtaat vaikenevat. Statiineja käyttänyt tuttavani valitti, että hänen jalkapohjansa ovat tunnottomat ja hänellä on vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopulta hän piti taukoa lääkkeen käytössä. Kuinka ollakaan, jalkojen tunto palasi ja elämä kirkastui.

Diabeteksen esivaihe kolmasosalla suomalaisista

Lääkäri Antti Heikkilä on kirjoittanut kirjan siitä, kuinka aikuistyypin diabetes voidaan joko estää tai parantaa pelkän ruokavalion avulla. Hän on saanut vastaansa THL:n ja Suomen diabetesliiton, jotka väittävät, että neuvot ovat hengenvaarallisia, mikä on täysin käsittämätöntä. Ranskassa kirja on palkittu.

Tällä hetkellä Suomessa on runsaat puoli miljoonaa II-tyypin diabeetikkoa, ja määrä kasvaa epidemian lailla. Se on huima osuus hieman yli viisimiljoonaisesta kansasta. Surullisinta tässä on se, että sairaissa on suuri joukko lapsia. Luultavasti jopa kolmasosa suomalaisista elää elämäänsä diabeteksen esivaiheessa, eivätkä he vielä tiedä olevansa sairaita. Ikääntyessä ihmisen kyky käsitellä hiilihydraatteja heikkenee, siksi niiden määrää pitäisi rajoittaa viimeistään viidenkympin rajapyykin jälkeen.

Rasvat ovat tärkeä osa ravitsemusta. Parhaita ovat voi, kookos- ja oliiviöljy. Heikkilän kokemus on, että ne eivät nosta kolesterolia, kuten virallinen tiede väittää. Hän kummeksuu suuresti myös nykyistä diabeteksen hoitotapaa, joka perustuu runsaaseen insuliinin käyttöön sekä vähärasvaiseen ja runsashiilihydraattiseen ruokavalioon. Kaiken järjen mukaan se pahentaa sairautta, koska se sekoittaa insuliinin aineenvaihduntaa entisestään. Tosiasia on, että insuliini on myrkky, joka vahingoittaa elimistöä monin tavoin. Kaiken lisäksi se vanhentaa ulkonäköä.

Kendrick, Malcolm: Ei sittenkään kolesteroli (2010)
Heikkilä, Antti: Diabeteksen ruokavaliohoito (2014)
(Kolumni 2014)

Lapsellako rasvamaksa?

Lapsia käy sääliksi. Mediasta ja katukuvasta näette karun todellisuuden: lihavuutta,  käytöshäiriöitä, masennusta, ilkivaltaa ja kiusaamista. Roskaruokaa, sokeria, lisäaineita, huonoja rasvoja – niitähän lapset pääasiassa syövät. Tehkää siis johtopäätelmä, missä on vika. 

Yltiöpositiivisessa maailmassamme, jossa kaikilla pitää olla kivaa eikä yhtään järkevää arvostelun sanaa siedetä, lapsen lihavuutta pidetään perheen yksityisasiana, josta ei suurin surminkaan puhuta ääneen. Ammattilaiset eivät aina tohdi puuttua asiaan, vaikka ehdottomasti pitäisi. Pojista neljännes ja tytöistä viidennes ovat joko ylipainoisia tai lihavia.

Muovimargariinia ja maitoa, josta on poistettu ravinteet

Vahingollisen ravinnon vaikutukset näkyvät lapsilla paitsi karieksena, allergioina ja suolistovaivoina, myös elintasosairauksina, jotka ovat tähän saakka olleet aikuisten etuoikeus. Rasvamaksa, joka mielletään vanhojen juoppojen ongelmaksi, voi nykyään olla myös lapsella, kiitos energiajuomien. Aikuistyypin diabetesta hoidetaan jopa 9-vuotiailla. Tämähän on aivan sairasta! Miettivätkö vanhemmat tai kouluterveydenhoitajat koskaan, mistä kaikki johtuu vai syytetäänkö aina vain huonoja geenejä? 

On vanhempia, jotka ovat heränneet näkemään laitosruoan hälyttävän heikon tason ja haluaisivat antaa lapsilleen oikeaa ruokaa evääksi kouluun, mutta sepä ei onnistukaan, sillä viranomaiset eivät sitä salli. Käsky kuuluu, että muovimargariinia ja ravinteettomaksi muokattua maitoa on käytettävä.  

Jos olisin siinä asemassa, että saisin päättää lapsen päivittäisestä ruoasta, loisin hänelle ruokavalion, joka poikkeaa oleellisesti tyypillisistä lasten syömisistä. Ennen kaikkea se ruoka olisi ravinteikasta, hyvänmakuista ja tuoreista aineista itse tehtyä. Se ei sisältäisi tietenkään valkeaa sokeria, vehnää, lisäaineita eikä mitään teollista einesmoskaa, jota bisnes kehtaa väittää ruoaksi. 

Millainen tulevaisuus on Suomella, jossa vanhuksia hylätään koteihinsa kemiallisesti pahoinpideltyinä, ylilääkittyinä ja jossa monet lapset, nuo tulevaisuuden aikuiset, ovat jo valmiiksi sairaita?
(Kolumni 2015)

Medikalisaatio ei tunnusta yksilöä

Medikalisaatio tarkoittaa lääketieteen vahvistumista alueilla, joille se ei ole ennen kuulunut. Lääkkeet ja hoidot ovat tietenkin tarpeen, kun kyseessä on todellinen sairaus, mutta jos normaali ominaisuus tai tuntemus, kuten ujous, suru, vanhuus tai kalju saavat tautinimikkeen, liikutaan vaarallisilla alueilla. Olen huomannut, että melkoinen osa ihmisistä ei ota vastuuta terveydestään, vaan heittäytyy hoitosysteemin varaan odottamaan, mitä tuleman pitää.

Ylinnä häärii innovatiivinen lääkebisnes. Sairauksia keksitään, ja viitearvoja, kuten kolesterolin, muunnellaan, että saadaan yli 50-vuotiaat napsimaan statiineja. Erityisen räikeästi bisnes rahastaa 2-tyypin diabeetikkoja. Ruokateollisuuden ja THL:n yhteistoimin heille annetaan vääriä ravitsemusohjeita, sitten lääkäri printtaa insuliinireseptejä, vaikka taudin voi parantaa pelkällä ruokavaliomuutoksella. Kohta kai on tilanne, jossa terveen kirjoissa on vain se, jota ei ole tarpeeksi tutkittu.

Arkkiatri Risto Pelkonen on todennut, että medikalisoituneessa maailmassa ihminen ei ole persoona, jolla on sosiaalinen todellisuutensa, tarinansa ja tunteensa, vaan hänet on pilkottu geeneiksi, molekyyleiksi ja joukoksi vaaratekijöitä. Kaikki kuuluvat koko elämänsä ajan vauvasta vaariin johonkin riskiryhmään. Lapsuus on vain terminaalivaihe, nuoruus vanhuutta ennakoiva oire ja vanhuus osa tautioppia.

Medikalisaatio koskettaa kansalaisia jo varhain. Minun lapsuudessani ei tiedetty mitään erityislapsista – oli vain lapsia. Tuttavan kertomus nykymenosta on kuvaava. Hänen lapsensa aloitettua koulun vanhemmille pidettiin infotilaisuus. 

Rehtorin ja luokanopettajan puheiden jälkeen esiin marssi jos jonkinlaista kuraattoria, psykologia ja terveydenhoitajaa. Kukin kertoi mitä erinomaista erityis- ja tukitoimintaa on saatavilla opintojen tueksi. Siinä välissä oli pakko kysyä: ”Olenkohan nyt varmasti oikeassa paikassa, kun meidän lapsi on kaiketi ihan normaali eikä millekään erityisluokalle menossa?” Paikka oli kuulemma oikea. 
(Kolumni 2014)

Edes vähän suhteellisuutta

Median sisältöjä seuratessa tulee usein tunne, että suuri osa ihmiskunnasta koostuu laumasieluista, jotka eivät aina muista, että heillä on käyttökelpoiset aivot. Esimerkkejä löytyy. Pöytyän metsissä liikkuu 6–7 suden katras ja pöytyäläiset ovat moisesta röyhkeydestä hyvin vihaisia. Sanovat, että sudet ovat vaarallisia ja ne pitäisi tappaa. 

Nykyihmiset ovat näköjään jo niin vieraantuneita luonnosta, että he sietävät huonosti sen eri ilmenemismuotoja, kuten susia. Ne kuitenkin kuuluvat Suomen eläimistöön ja ovat asuneet täällä kauemmin kuin ihmiset. Väitän, että sutta pahempi uhka ihmispopulaatiolle ovat serotoniinivajeiset ja päihdeongelmaiset miehet, jotka eivät tunne sanaa itsehillintä. Naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyys on eksoottisen Suomen erikoisuus, ja niissä tilastoissa maamme onkin EU:n pahinta A-ryhmää.

Sikainfluenssahype sai uskomattomat mitat syksyllä 2009. Syvän joen kaupungissa näin, kuinka THL:n pelottelemat ihmiset seisoivat sadan metrin jonossa viimassa ja räntäsateessa odottamassa sikapiikkiä. Kiltit kansalaiset tekivät niin kuin ylhäältä käskettiin, koska kuolemanpelko oli sumentanut terveen harkinnan. Kupla puhkesi, tuhansia kuolleita ei tullutkaan, tuli narkoleptisiä lapsia.

Malariahysteriaa en ole havainnut maailman tiedotusvälineissä. Se johtuu siitä, että maailman köyhyyskartta ja malariakuolleisuusalueet noudattavat samoja rajoja. Malariaan kuolleiden lasten määrät konkretisoituvat, jos kuvitellaan, että joka päivä maahan murskautuisi viisi jumbo jetiä täynnä lapsia. WHO:lle se on yhdentekevää eikä malarianhoidon kehittäminen kiinnosta, koska tautia ei esiinny rikkaissa länsimaissa.

Toinen osoitus järjettömyydestä on Sydän- ja Diabetes-liiton ruokalautasmalli. Jokainen, joka vähänkään tietää ravitsemuksesta, näkee, että se on vaarallinen ja vailla tieteellistä faktaa. Se on kuin uskonto, jota ei saa tutkia, sanoo Antti Heikkilä blogissaan. Näiden liittojen ohjeilla ei koskaan parane, vaan päinvastoin, sairaudet pahenevat. 

Liitot saavat rahaa lääke- ja ruokateollisuudelta ja ne tekevät niin kuin rahoittaja määrää. Vilja- ja margariinipainotteinen lautasmalli on lääkebisneksen kulmakivi, koska se takaa lääkkeiden menekin. Oikeastaan kyse on jo taloudellisesta riistosta. Itsenäisesti ajatteleva tk:n asiakas, joka kyselee liikaa, on kiusankappale. Jos hän pyytää SD 25-koetta verensä d-vitamiinitason selvittämiseksi, siitä ei innostuta, sen sijaan tyrkytetään turhaa ja kallista kolesterolimittausta.
(Kolumni 2011)

Tuulimyllyjä vastaan

Se oli varmaan johdatusta, kun otin äskettäin käteeni aikakauslehden, vaikka en yleensä ehdi niitä lukea. Sain nimittäin tietää lääkehuollon lehtori Alli Puiravasta ja kirjasta, jonka teossa hän on ollut mukana. Vaikka Puirava on rohkea nainen, joka ei pelkää vaarantaa 40-vuotista uraansa, häneltä on monesti päässyt itku suomalaisvanhusten lääkehoidon vuoksi. Ehkä se on ollut voimatonta raivoa.

Hänen mielestään vanhusten lääkitys on menettänyt järkevät mittasuhteet, ja siitä hän syyttää lääkäreitä ja lääketehtaita. Vai voidaanko puhua hoidosta, kun lääkäri määrää pyörätuoliin jämähtäneelle 90-vuotiaalle dementikolle mahtavan lääkepatteriston hännänhuipuksi vielä statiineja, jotta se kauhea peikko, kolesteroli, alenisi? Tosiasiassa korkea kolesteroli ikäihmisellä on terve merkki.

Puirava paheksuu lääkäreitä, jotka lukevat Käypä hoito -ohjeita kuin piru raamattua. Hänen mukaansa kyse on vakavasta osaamattomuudesta sekä kyvyttömyydestä nähdä kokonaisuuksia. Lääkkeiden haittoja ei tunneta, ja kun potilas niistä valittaa, määrätään sivuvaikutuksia varten uusi lääke. Puiravan on suorastaan tuskallista katsoa vierestä, kun lääkärikunta ja lääketeollisuus vähättelevät näitä haittoja, vaikka ne aiheuttavat paljon kärsimystä hauraille vanhuksille. Siksi hänen tiiminsä päätti koota yksiin kansiin elinryhmittäin laitos- ja avohoidossa käytettyjen lääkkeiden yhteis- ja haittavaikutukset. Sen kirjan soisi kuluvan ammattilaisten käsissä.

Puirava kysyy, että mihin tällä kemiallisella väkivallalla pyritään ja miksi juuri Suomessa medikalisaatio on saanut yliotteen. Halutaanko päästä helpolla ja pienemmillä henkilöstökuluilla? Tiesitkö, lukijani, että 80 prosentilla laitosasukkaista on jokin psyykenlääke? Toisin on Hollannissa, jossa Puirava on käynyt useilla opintomatkoilla. Siellä laitoksissa ”ei huudeta ja valiteta, ei olla sekavia ja rauhattomia”, vaan eletään levollista vanhuksen elämää.

”Verorahoilla ihmisiä nirhataan hengiltä. Vastapuoli tietää, että me tiedämme. Minulla on valtava määrä dokumentteja epäasiallisesta lääkityksestä, että jos minua aletaan painostaa, rupean purkamaan kaappejani”, Puirava tuhahtaa. Hän on syvästi huolissaan ja syystä.

Alli Puirava et al.: Lääketietoa ammattilaisille (2012)  


(Kolumni 2012)

Sanahelinää ja erilaisia todellisuuksia

On merkillistä, kun ilmiö, joka on todellisuutta 700 000 suomalaiselle, on kuin kiusallinen salaisuus, josta ei ole sopivaa puhua ääneen eikä sitä olla edes näkevinään. Tarkoitan tulotasoltaan EU:n virallisen köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä. Rikkaassa Suomessa, jolla on varaa lapioida rahaa velkakriisimaihin, pidetään ahdingossa kokonaista 13 % väestöstä. He ovat pieneläkeläisiä, yksinhuoltajia, opiskelijoita, työttömiä, akateemisia pätkätyöläisiä, sairaita ja muita syrjäytettyjä.

Nyt on sellainen kehitys käynnissä, että köyhälistön alapuolelle on kaikessa hiljaisuudessa muodostumassa kurjalisto. EU:n uusien linjauksien mukaan Suomen tulisi luopua asumispaikkaan sidotusta sosiaaliturvasta. Toisin sanoen se on sosiaaliturvan alasajoa, jossa tuesta tulee asumisperusteista. Täten voidaan tulkita, että asunnottomilla, joita maassamme on muuten noin 8000 henkeä, ei ole oikeutta kaikkiin nyt voimassa oleviin etuuksiin – kodittomilta otetaan tavalliset minimietuudet pois.

Elävätköhän poliitikot, päättäjät, tutkijat ja mediavaikuttajat jossakin ulkoavaruudessa, koska tuo 13 prosentin tilanne ei näytä kuuluvan kenellekään? Ilmeisesti ketään ei kiinnosta. Luulisi, että meillä olisi käynnissä avoin kiivas yhteiskunnallinen keskustelu näistä kyseenalaisista muutoksista, joita ollaan viemässä läpi. Ai niin, onhan niitä tärkeitä, päivänpolttavia teemoja, kuten sukupuolineutraali avioliitto ja mamujen karmeat kokemukset rasistisessa Suomessa.

Leipäjonojen lähellä asuvat toivovat, että joku lopettaisi ne. Kenties jonot ovat ikävä muistutus siitä, mikä saattaa odottaa ketä tahansa näinä yt-neuvottelujen aikoina. Ne, jotka käyvät työssä ja täyttävät pyhän shoppailuvelvoitteensa, ovat sitä mieltä, että katteetonta apua, kuten kansalaispalkkaa ei saa antaa, koska se houkuttaa joutilaisuuteen. Heidän mielestään köyhyydestä pääsee, kun oikein kovasti haluaa, ja työttömyys on tietysti työttömän oma syy. Hännisen veljesten pamfletti on ansiokas luotaus tähän todellisuuteen.

Kauniin sanahelinän mukaan Suomi on kansalaisyhteiskunta, mutta todellisuudessa meiltä puuttuvat demokraattisen vaikuttamisen mekanismit. Viimeisin esimerkki on yli miljoonan EU:n kansalaisen allekirjoittama adressi, joka esitti vastalauseen geenimuunnellun viljelyn sallimiselle. Komissio hylkäsi aloitteen vedoten menettelytapaperusteisiin.

Niin kauan kuin köyhyydestä vain puhutaan, mutta siihen ei haluta vaikuttaa, puheet ruokkivat itse itseään ja köyhyys elää omaa elämäänsä. Tuon toisen kirjan kirjoittaja amerikkalainen Barbara Ehrenreich kokeili, miltä tuntuu raataa samanaikaisesti kahdessa surkeasti palkatussa työssä Wal Martissa ja roskaruokaravintoloissa. Raha riitti huonosti ja yhdenkin päivän sairastaminen vei entistä pahempaan jamaan. Yhdysvalloissa miljoonat ihmiset elävät näin, ja pian meilläkin yhä useampi.

Jera & Jyri Hänninen: Kallis köyhyys. Kuinka hyvinvointivaltio purettiin ja köyhyydestä tehtiin bisnestä (2008).
Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla (2003).

Hämärä kieli vallanvälineenä

Brittikirjailija George Orwell (1903–1950) varmaan kauhistelee pilven reunalla: ”Ne hullut ovat sittenkin toteuttamassa kirjojeni visioita!” Kyllä, totta se on. Valtion tasolla katastrofin merkit ovat selvät. Suomi-parka on kohta tyhjennetty ahkeralla työllä saavutetusta varallisuudesta syytämällä se Etelä-Euroopan holtittomille maille. Ministeri ei tiedä tarkkaan, mitä tuli allekirjoitettua. Hän hokee kameran edessä hädissään ”vakuuksista” ja ”takuista”, ja 40 % onkin yhtäkkiä 100 %. Suomea ollaan viemässä kohti EU-liittovaltiota ja Euvostoliiton kylmää todellisuutta. Koska armeijaakin ollaan ajamassa alas, ja kun Suomenniemi tuntuu olevan strategisesti haluttua aluetta, viimeistään nyt kannattaisi edes opetella kyrilliset aakkoset.

Fb-kaverini Petri jakoi adressit.com-sivuilla olevan tiedotteen: ”Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan lakiehdotusta, jolla pyritään rajoittamaan vanhusten, vammaisten sekä muiden sosiaalihuollon asiakkaiden perusoikeuksia. Esityksen mukaan potilaalle voitaisiin jopa antaa lääkkeitä hänen tietämättään.” Pelkkä ajatuskin on veret seisauttava. Eikä ole pitkä aika siitäkään, kun puhuttiin pakkorokotuksista.

Orwellin ennustukset näyttävät toteutuvan pikku hiljaa ja huomaamatta. Valvontakameroita ja peltipoliiseja on kaikkialla, ja sitä pidetään aivan luonnollisena. Jollakin on siis oikeus tarkkailla menemisiäsi, jopa puhelintasi, mutta ei se mitään, systeemi nyt vaan on semmoinen. Kauppojen etukortit paljastavat elämäntavoistasi ja käyttäytymisestäsi enemmän, kuin haluat uskoa.

Uuskieli, uuspuhe, josta Orwell kertoo, on levinnyt laajalle. Olen kerännyt uuskielen sanoja. Niiden rikkakasvusto rehottaa kaikilla elämänalueilla. On muka korrektia puhua ”syrjäytyneistä”, mutta kukaan ei kysy, että onko heitä todella ja jos on, miksi. Itse en suostu viljelemään tuota asenteellista sanaa, vaan käytän ilmausta ”syrjäytetty”, sillä harva väistyy syrjään vapaaehtoisesti. Jos sanot väärän mielipiteen väärässä seurassa, se tulkitaan helposti ”vihapuheeksi”. Joku voi pitää tätäkin tekstiä sellaisena.

Uuskielen idea on luoda hämäriä peitesanoja asioista, jotka herättävät tunteita ja kysymyksiä. Sen tavoitteena on tehdä toisinajattelu mahdottomaksi. ”Kannustava työttömyysturva” on sitä. Käytännössä se merkitsee, että työtöntä nöyryytetään ja hänen elämänsä tehdään kurjaksi. Sitä on Kelan kaavakkeissa, uskonliikkeissä, politiikassa, sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä. 

Kun lääkäri latelee päätteensä takaa sanat ”käypähoitosuositus”, ”kansallinen hoitolinja” tai ”hoitopoikkeama”, ei asiakkaalla ole mitään mihin tarttua, koska hän ei ole varma sanojen sisällöstä. Keskustelu loppuu siihen, kuten oli tarkoituskin. 

George Orwell: Eläinten vallankumous (uusintapainos 2010), Vuonna 1984 (uusintapainos 2008)


Peliteoriassa tie rauhaan?

Toista maailmansotaa seuranneen kylmän sodan uhkaavimpiakaan käänteitä ei voi verrata siihen, mitä parhaillaan tapahtuu Ukrainassa. En oikeastaan ymmärrä, miksi EU:ssa käytetään tilanteesta kiertoilmausta ”vakava konflikti”, kun Ukrainassa on selkeästi sota. Eurooppa pelkää, vaikka nyt pitäisi toimia ja olla taipumaton.

Ja jälleen historiaan. Itse kukin on huomannut, että aikamme muistuttaa 1930-lukua. Silloinkin Neuvostoliitto levitti valhepropagandaa Suomea vastaan ja teki rajaloukkauksia maalla, merellä ja ilmassa. Entä mitä teki Suomi vuonna 1939, kun Neuvostoliitolta alkoi tulla kiristyviä vaatimuksia alueluovutuksista? Tukholman suurlähettiläämme J. K. Paasikivi meni valtuuskuntineen kolmesti Moskovaan kertomaan valtioneuvoston ja hallituksen linjan, jossa kieltäydyttiin kompromisseista. Nyt tiedämme, että se oli silloin ainut oikea suhtautumistapa.

Nämä asiat tulivat mieleeni lukiessani israelilaisesta professorista ja hänen peliteoriastaan. Robert Aumann on matematiikan nobelisti, joka on soveltanut ajatuksiaan politiikkaan ja talouteen. Kysymykseen, onko olemassa yhtä mallia, joka selittäisi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen, Aumann sanoo, että vastaus on peliteoriassa. Se tutkii vaikutussuhteita sellaisten tekijöiden kesken, joilla on toisistaan poikkeavia päämääriä.

Aumannin mukaan vastoin yleistä käsitystä toista maailmansotaa ei aloittanut natsi-Saksa, vaan Britannian pääministeri Neville Chamberlain. Hän kävi vuonna 1938 neuvottelemassa Adolf Hitlerin kanssa, ja palattuaan kotiin hän ilmoitti parlamentille tuoneensa mukanaan rauhan. Chamberlain oli tehnyt sopimuksen, joka antoi Saksalle valtuudet Tšekkoslovakian sudeettimaahan.

Aumann moittii Israelin vetäytymistä Gazasta vuonna 2005: "Sanoin jo silloin, että vetäytymällä annamme arabeille kannustimen hyökätä kimppuumme. Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Kun annat toiselle osapuolelle periksi, rohkaiset sitä jatkamaan hyökkäystään.” Israel on vihollisten ympäröimä, siksi periksi antamattomuus on sille elinehto. 
(Kolumni 2014)

Suomessa on suvaitsevaisuuden kulttuuri

Olen aina ihmetellyt suomalaisten taipumusta vähättelyn sekaiseen itsevihaan. Sellainen luo ikäviä mielikuvia, jotka ruokkivat itseään, ja kun niitä riittävän kauan hoetaan, ne alkavat elää omaa elämäänsä juurtuen yleiseksi mielipiteeksi. Meidän olisi jo korkea aika alkaa arvostaa itseämme, ja se tapahtuu kansanluonteemme hyväksymisen kautta.

Meille on ominaista vähäeleisyys ja pidättyvyys. Ei ole sopivaa metelöidä saavutuksilla eikä pyrkiä huomion keskipisteeksi. Se on arvokasta, koska se on juuri sitä, mitä me aidosti olemme. Tunnen myötähäpeää, kun suomalainen haluaa esittää eurooppalaista. Poskisuudelmat ja halaukset ventovieraiden kesken näyttävät naurettavilta: kuin kaksi halkoa kolahtaisi yhteen. 

Jotkin tahot syyttävät suomalaisia impivaaralaisuudesta, suvaitsemattomuudesta ja jopa rasismista. Tosiasiassa rasismi ei ole Suomessa edes käynyt. Rotusorto ei ole yhteiskuntaamme sisään rakennettu systeemi, kuten apartheid ja rotulait aikanaan olivat muualla maailmassa. On siis mahdotonta keskustella ongelmasta, jota ei ole, vaikka ministeri sitä kuinka tivaa. 

Suvaitsevaisuudella ei ole absoluuttista mittaria, on vain inhimilliseen arviointikykyyn perustuva osoitin. Väitän, että Suomessa on mitä hienoin suvaitsevaisuuden kulttuuri. Vierasmaalaisiin on aina suhtauduttu ystävällisesti, jos he ovat tulleet tänne­ hyvin aikein. Vuonna 1917 Suomi antoi täydet kansalaisoikeudet kaikille riippumatta uskonnosta, kielestä, varallisuudesta tai sukupuolesta. Euroopassa on maita, joissa tämä ei ole vieläkään toteutunut.

Suomalaisuuteen kuuluu itse selviytymisen eetos. Tapana on hoitaa omat asiat ja välttää puuttumasta naapurin elämään. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Apua annetaan, jos näyttää siltä, että sitä todella tarvitaan ja se osataan ottaa vastaan. En ole huomannut, että suomalaiset olisivat ulkomaalaisvihamielisiä. Maahanmuuttokritiikissä on kyse aivan muusta kuin ihmisen väristä. Tavallisen kansalaisen oikeustajua loukkaa, jos tänne tullaan pelkästään hyödyntämään sosiaalietuja. Moista käytöstä paheksutaan kaikkialla, ei vain Suomessa. 
(Kolumni 2013)

Hitaat ja hiljaiset

Minä en olisi minä, ellen hakisi nykyilmiöihin juonteita historiasta. Nyt on kyse suomalaisten nöyryydestä, piirteestä, joka sai Josif Stalinin lausahtamaan: ”Tuo viaton, typerä kansa.”

Suomi oli lähes koko keisarivallan ajan Venäjän imperiumin rauhallisinta aluetta jopa siinä määrin, että kapinoivia puolalaisia kehotettiin ottamaan oppia suomalaisilta. Kun Suomesta tuli osa Venäjää, Aleksanteri I perusti Suomen asiain komitean, johon kuului myös kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Hänen virkakirjeensä keisarille on mielenkiintoinen. Siinä nimittäin vakuutetaan, että suomalaiset ovat helppoja alamaisia, sillä he ovat hitaita, hiljaisia ja kuuliaisia, joskin itsepäisiä. 

Kirjallisuuden kaanonin huipulle nostetut J. L. Runeberg ja Sakari Topelius jalostivat Armfeltin näkemyksiä ja hehkuttivat kuvaa rehellisestä, ahkerasta ja vaatimattomasta kansasta. Lukutaitoiset suomalaiset lukivat ja näin kirjailijoiden yltiöromanttiset ajatukset vahvistuivat. Sanan mahti on täällä suuri. 1800-luvulla kansallinen identiteetti muokattiin kurin avulla. Kansa tyytyi vähään, kunhan sen ei annettu tietää paremmasta.

Mikä on tulos runoniekan ja satusedän ihanteista? Kansa, joka vastalauseitta maksoi sotakorvaukset eikä älähtänytkään rauhansopimusten vääryyksistä. Vuodesta toiseen se vakuutteli ystävyyden ihanuutta Neuvostoliiton kanssa ja pelkäsi kuollakseen. EU:ssa Suomi on mallijäsen, joka pitää ehdotuksia määräyksinä ja noudattaa niitä tarkasti – vaikka sitten velkarahalla. 

Missään muualla kokonainen kansakunta ei suostuisi pakkoruotsin kaltaiseen ikeeseen. Meillä kaikkien on opiskeltava turhaa kieltä, jotta Posiolle eksynyt ruotsikielinen saisi palvelua ruotsiksi. Huomatkaa! Suomenkieliset mielletään palkollisiksi. 

Kuntatasolla alamaisuus näkyy hyväveliverkoston hyväksymisenä. Muutaman ihmisen harjoittamaa nuhruista kabinetti- ja sanelupolitiikkaa pidetään normaalina, koska niin on aina ollut. Avoin päätöksenteko, johon on näennäisesti sitouduttu, ei toteudu. Vain harva uskaltaa sanoa, että eihän se mitään demokratiaa ole.
(Kolumni 2013)

Anteeksi, sanoi kirkko

Henkisen kehityksen oppaat ovat kautta aikojen markkinoineet sitä, kuinka anteeksi antaminen poistaa katkeruuden ja vapauttaa energiat. Minusta tuo logiikka ontuu pahasti, sillä miksi pitäisi antaa anteeksi, jos kukaan ei sitä pyydä? Niinhän sen on mentävä, että ensin pahantekijä katuu ja pyytää vilpittömästi anteeksi, sitten väärinteon kohde harkitsee asiaa ja suostuu pyyntöön, jos haluaa.

Piispa Kari Mäkinen pani paremmaksi ja teki anteeksi pyytämisestä kesän 2014 mediatapahtuman muistamalla seksuaalivähemmistöjä, joita kirkko on syrjinyt. Ajatus on kaunis, mutta sen täytyy yltää tekoihin asti niin, ettei hylkiminen jatku entiseen tapaan. En tiedä, ottivatko kyseiset vähemmistöt piispan pyyntöä vastaan.

Kirkon kontolla on muitakin syntejä, kuten sisällissodassa hävinneiden eli punaisten tuomitseminen, mistä kirkko on muistaakseni jo esittänyt pahoittelunsa. Yksi ryhmä, joka on unohdettu kirkon syntilistalta, on naiset, siis puolet kansakunnasta. Avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista ja heidän äideistään tehtiin aikoinaan kelvottomuuden ikoni, ja he toden totta saivat tuntea sen nahoissaan. Nähdäkseni naisten epätasa-arvoinen asema kirkon piirissä on niin itsestään selvää, ettei siihen edes kiinnitetä huomiota. 

Kirkon sisään on rakennettu naisiin kohdistuva syrjintämekanismi. Vai mitä muuta on monenlainen aliarvioiminen, vähättely, alistaminen, nimittely, kontrollointi, kirkottaminen, rajoittaminen? Kuvaava on pappi Hilkka Olkinuoran kertomus. Lasta odottaessaan hän oli suorittamassa palvelupuvussaan kirkonmenoja, minkä jälkeen miespuolinen kollega tuli huomauttamaan: ”Oletpa rivo näky.”

Ihmismieli on sellainen, että uhriksi joutunut haluaa aina tietää syyn huonoon kohteluunsa, vaikka se tieto ei häntä enää varsinaisesti autakaan. Mutta loukkaus ikään kuin käsitellään loppuun sillä hetkellä, kun uhri saa esittää retorisen kysymyksensä: ”Miksi teit minulle niin?” Joskus hän saa vastauksen, useimmiten ei. 
(Kolumni 2014)

Vapaaehtoisia vankeja

Säälimme Pohjois-Korean asukkaita, koska heillä ei ole henkistä eikä fyysistä vapautta. Itsenäinen ajattelu ja toiminta on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Jokainen pohjoiskorealainen tottelee diktaattori Kim Jong-unia, jonka säätelemä pakkovalta on ehdoton. Ihmettelemme, voiko sellaisessa komennossa elää järjissään.

Sain käsiini kirjan, joka käsittelee ranskalaisen filosofin Michel Foucaultin (1926–1984) teorioita vallasta. Foucault jakoi valtakäsitteen kahteen luokkaan: pakkovaltaan ja biovaltaan, joista jälkimmäisen ilmenemismuotoihin hän keskittyi. Pakkovalta tappaa ja tukahduttaa, kun taas biovalta on hienovaraisempaa. Me länsimaisissa demokratioissa elävät, biovallan alistamat, rakennamme omat vankilamme itse. Kim Jong-unin kaltaisia alkukantaisia päsmäreitä ei tarvita.

Biovallan avainsana on sosiaalinen kontrolli. Koulu, kirkko, mainonta, media, viihdeteollisuus, terveydenhuolto ja yhteiskunnan tukijärjestelmät istuttavat meihin itsetarkkailua, ohjailevat mielikuviamme ja totuttavat sietämään valvontaa. Oppivainen ihminen tekee kaiken lopulta omatoimisesti eräänlaisen itsesensuurin hengessä – erilaisuutta ei katsota suopeasti. Huvittavinta tässä on se, että uskomme olevamme vapaita ja määräävämme itse asioistamme.

Todellisuudessa et päätä itse oikeastaan mistään, luulet vain. Jos et halunnut ottaa H1N1-rokotusta, sinua syyllistettiin ja menit kiltisti jonoon. Kauppaketjut valvovat ostokäyttäytymistäsi etukorttien avulla. Noudattamalla virallisia ravitsemusohjeita sairastut ja joudut ostamaan lääkkeitä. Kestät narsistia työpaikalla. Vihaat vartaloasi, sillä koskaan se ei ole sellainen, kuin biovalta käskee. Shoppailet ahdistukseesi, koska ostamisesta on tehty niin helppoa, että se on kuin hauska velvollisuus.

Meille annetaan kuvitelma hyvästä elämästä, joka tiivistyy vain muiden odotuksiin. Hyväksymme sen, koska pelkäämme riskejä ja hylätyksi tulemista. Oletko sinä, lukijani, ammatissa, johon aidosti ja täysin sydämin aikoinaan halusit ja pidät siitä edelleen?
(Kolumni 2014)